Huumori - tuo elämän kantava voima

Ihmisillä on erilaisia selviytymiskeinoja. Minulle yksi suuri on mahdollisuus nauraa vastoinkäymisille. Etenkin musta huumori tuntuu kukkivan. Mielenterveyshoitajani sanoi, että hän on vakavasti huolissaan masennukseni pahenemisesta, jos en pysty nauramaan ongelmille, jotka ovat tulleet vastaan.

Näitä huumoriheittoja onneksi löytyy itseni lisäksi myös lähiympäristöstä. Eli jos itse ei pysty nauramaan, niin joku yleensä löytää oikeat sanat ja auttaa näkemään asian humoristisen puolen. On jo jonkun aikaa siitä, kun olimme kaverin kanssa lenkillä ja kompastuin omiin jalkoihini. Kun olin rähmälläni maassa, niin kaverin ensimmäinen kysymys oli, "mikä paikka nyt murtu".

Samaisen ihmisen kanssa oli joskus sovittu, että menen heille reumalääketiputuksen jälkeen ja soitan varoitussoiton, kun olen lähdössä sairaalalta. Tiputuksessa menikin tavallista pidempään, koska oli melkoisesti ongelmia. Soittelin sitten kaverille ja kaveri vastasi puhelimeen "Ai sä et kuollutkaan".

Hyvän muistutuksen asiasta sain, kun turvakoelabroissa maksa-arvot olivat koholla ja reumalääkäri ilmoitti, ettei tiputeta. Valitin aiheesta useammallekin kaverille, miten on väärin, ettei edes maksaa tuhota. Yksi kaveri laukaisi ärsytyksen toteamalla "Hölmö mies, saahan maksaa kaupastakin"

Kyllä minä niin mieleni pahoitin

Ihmisten välinen kanssakäyminen on vaikeaa ja tasaisin välein syntyy väärinymmärryksiä ja muita asioita, joista joku toinen ottaa herkästi itseensä. Tällaiset tapahtumat voivat olla joko tahallisia tai tahattomia, mutta yhtälailla ne sattuvat kohteeseen ja saattavat satuttaa yllättävän syvältä oikein osuessaan.

Tänään koin tällaisen tilanteen. Keskustelimme erään ystäväni löytämän jutun innoittamana tatuoinneista ja terveydestä. Jutussa mainittiin mm. että autoimmuunisairaiden on syytä keskustella asiasta lääkärin kanssa ennen tatuoinnin hankintaa. Minulle tällainen ei ollut tullut mieleenkään, tosin ei se tatuointikaan ole millään tasolla ajankohtainen. Luulen, että jos asia olisi ajankohtainen, olisin ymmärtänyt kysyä

Se vähä, mitä olen pelannut biologisen lääkityksen kanssa, on jo osoittanut, että näillä lääkkeillä en tatuointien kanssa leiki. En todellakaan aio käydä reumalääkärini kanssa keskustelua reumalääkkeiden tauotuksista ennen ja jälkeen tatuoinnin oton. Sinällään tähänkin varmasti löytyisi joku selkeä ohjeistus, mutta tatuointi vaan ei ole asia, jonka saamisen arvottaisin niin ylös, että olisin valmis tauottamaan lääkkeitäni.

Tätä keskustelua käydessämme eräs toinen keskusteluun osallistuva henkilö sitten kysyi minulta, että haittaako se kuukauden tai parin tauko. Täytyy todeta, että yllätyin todella. Miten kenellekään säännöllistä lääkitystä saavalle voi edes ehdottaa kuukauden lääketaukoa ja epäillä, ettei siitä olisi mitään haittaa. Eikö lääkkeitä yleensä käytetä sen takia, että niillä hoidetaan jotain sairautta? Harva taitaa syödä niitä ihan huvikseen.

Kun tähän vielä yhdistetään tieto siitä, että ko ihminen tietää - tai ainakin hänen pitäisi - että reumalääkkeeni ovat tauolla turhan pitkiä aikoja ja aivan liian usein. Sitä taustaa vasten on vielä vaikeampi käsittää, että miten mieleen voi edes tulla ajatus siitä, että lääketauoista ei olisi mitään haittaa. Toisaalta, jos tauotus ei haittaa, niin kaiketi koko lääkkeen voi lopettaa samalla perusteella.

Kuullessani (tai näin nettiaikana nähdessäni) tuon kommentin, minulta menivät jauhot suuhun pitkäksi toviksi. Tällä erää toimin viisaasti ja lähdin keskustelusta pois ennen kuin aloitin ydinsodan, koska sellainen olisi tällä temperamentilla tuosta kommentista seurannut.

Poislähteminen laukaisi tilanteen siinä kohti, mutta selvästi asia sai minuun syvemmän jäljen. Kaiken kaikkiaan ainakin vielä olen tilanteessa, jossa pääosa huomiosta keskittyy kauhistelemaan asioita, joita ihmiset suustaan laskevat. Jos vanhat merkit pitävät pakkansa, vasta hieman myöhemmin on se vaihe, jossa minä otan asiasta tosissaan itseeni ja mahdollisesti jopa vaivun syvemmälle masennukseen. Lääkityksen tarpeellisuuden tulen jokatapauksessa pohtimaan ja huolella.

Taas uusi lääkäri

Sairaana sitä arvostaisi kovasti hoitokontakteja aina samaan hoitohenkilökuntaan. Valitettavasti tämä on asia, jota voidaan valitettavan usein julkisella puolella vain toivoa. Tämän päivän teemana oli elämäni kolmas psykiatrinen lääkäri. Kaksi edellistä, kun olivat talossa vain lyhyet pätkät, joten kolmatta sairauslomaa kirjoitti kolmas lääkäri. Ensimmäistä ennätin sentään näkemään kahdesti ja puhuin kerran puhelimessakin. Toisen vastaanotolla kävin kerran ja puhelimessa puhuin myös kerran. Toivottavasti hoitosuhde tähän kolmanteen on pidempi.

Käynnillä oli kolme tavoitetta: masennuslääkityksen vaihdon arviointi, psykoterapialähete ja kuntoutustuen jatko. Näistä vain viimeisessä päädyttiin tällä hetkellä toimenpiteisiin. Kuntoutustukea jatkettiin kevät, joten siltä osalta saan olla rauhassa. Minä en ole vieläkään kunnossa.

Masennuslääkityksen vaihdon kanssa tultiin lopputulokseen, että kokeillaan kyllä toinen lääke, mutta se hetki ei ole nyt. Reilu viikko sitten aloitettu biologinen lääke katsotaan nyt ensin, koska uusi masennuslääke on kuitenkin taas lääkitysmuutos, joka voi vaikuttaa esimerkiksi labrakokeisiin. Niinpä ajetaan ensin sisään biologinen lääke ja sen jälkeen kokeillaan uusi masennuslääke. Toivottavasti asiat sujuvat kuten on suunniteltua.

Kaiken kaikkiaan lääkärikäynti oli ihana. Olin vastaanotolla lähes puolitoista tuntia ja missään kohti ei tuntunut, että olisi ollut kiire. Sen lisäksi ennätettiin käydä läpi aika kasa asioita ja koin, että mielialan arviointiin käytettiin riittävästi aikaa. Siis sen lisäksi, että kuviossa huomioitiin myös perussairauteni, jonka aktiivisuus vaikuttaa suoraan mielialaan.

"Syöttäkää sille kortisonia, jos se suostuu sitä syömään"

Viime yönä meni vati tyystin nurin tämän selkäkivun kanssa. Nukuin todella huonosti, eikä hyvää asentoa löytynyt millään. Sen lisäksi tuntui, ettei se vähäkään uni virkistänyt juuri lainkaan. Sängyssä olin kaikkiaan kahdeksisen tuntia, mutta unta kertyi siitä korkeintaan puolet.

Soitin sitten terveyskeskuksen päivystykseen ja ilmoitin, että en jaksa tämän selän kanssa. Kaikki kotikonstit on kokeiltu, mutta silti jaksaminen on aivan loppu. Hoitaja kyseli liudan kysymyksiä ja ymmärsi kyllä jaksamattomuuteni. Toki varmisti ne vakavan selkäkivun merkit ja sen jälkeen kysyi, pystynkö istumaan. Vastasin siihen totuuden mukaisesti - eli en kovin hyvin enkä kivutta. Hän sitten ilmoitti laittavansa minut tarkkailulääkärille ja tarkkailuun, että pääsen pitkälleni. Moinen vaihtoehto ei tullut edes mieleeni.

Lähdin sitten samantien päivystykseen ja sekä vastaanottovirkailija että tarkkailuhoitaja varmistivat että istuminen on kivuliasta. Pääsin siis pitkälleni silloin vielä tyhjään vuoteeseen. Käytävällä näin vielä tarkkailulääkäriä, joka oli omasta terveyskeskuksestani ja jonka vastaanotolla olen käynyt kerran ja menisin koska vaan toiste. 

Alkutietojen ottamisen jälkeen lääkäri kävi jututtamassa minua ja tarjosin hänelle syyksi reumaa ja hoitovaihtoehdoksi joko jotain tehokkaampaa kipulääkettä tai kortisonia. Lääkäri katsoi SI-nivelet ja määräsi minulle kuulemma heidän normaalin kipupiikityksen - tulehduskipulääkettä ja lihasrelaksanttia. Lisäksi hän konsultoi reumalääkäriä hoitoni suhteen.

Reumalääkäri oli sanonut otsikon lausahduksen tälle lääkärille, kun hän oli asiansa esittänyt. Tarjosi myös yliliikkuvuutta selkäkipuilun syyksi. Hankalana potilaana en tietenkään hyväksynyt ensimmäistä lääkettä vaan halusin toista. En vain halunnut sen ensimmäiseksi tarjotun kortisonivalmisteen haittavaikutuksia.

Kaiken kaikkiaan oli todella hyvä käynti tuolla päivystyksessä. Minut otettiin paljon vakavammin kuin minä itse kivut otin. Sen lisäksi koin saaneeni hyvää hoitoa. 

Reumalääkityksen paluu

Syyskuussa löysin itselleni flunssan ja sen jälkeen todetusti leikattiin käsi. Sinällään melko normaaleita tapahtumia, mutta minun kohdallani tämä tarkoitti, että sain biologista reumalääkettä elokuussa ja sen jälkeen koitti määrittelemättömän pitkä tauko, joka vielä venyi leikkausajankohdan arpomisen vuoksi.

Sain kuitenkin selkeän ohjeen, että kun tikit on leikkausalueelta poistettu ja haava on todettu siistiksi, voidaan suunnitella seuraavaa tiputusta. Tein siis kuten oli sovittu ja soitin tikkien poiston jälkeen reumahoitajalle kysyäkseni, miten tästä eteenpäin edetään. Hoitaja valitteli, kuinka heillä on kovin täyttä ja aikoja etenkin tiputukseen on vaikea saada.

Eipä minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin todeta, että minähän sitten kiltisti odotan sinne asti, että ajat järjestyvät. No reumahoitaja sitten ehdotti maanantaita. Keskustelu siis käytiin keskiviikkona. Tähän sain siis tiputuksen lisäksi lääkäriajan, koska edellisestä tiputuksesta oli niin kauan aikaa. 

Tällä erää aika oli tutummalle lääkärille ja hyvä vastaanotto olikin. Tuli taas todistettua, että tarvitsen ne biologiset lääkkeet. Tällä erää tehtiin sitten suunnitelmia siten, että aloitetaan hoito tiputuksilla sairaalassa. Kun näin on saatu vereen riittävästi lääkettä, siirryn pistelemään itse lääkkeen viikoittain. Tällöin kuukausiannos putoaa, mutta tuleepa sairaalalle halvemmaksi, kun kela maksaa lääkkeet.

En oikein tiedä, mitä mieltä minun pitäisi olla tästä vaihdosta. Päätin kuitenkin olla murehtimatta asiaa sen tarkemmin, koska vielä ei ole tietoa, miten tämä lääke sopii tai on sopimatta. Ennätin tosiaan ennen taukoa saamaan kaksi annosta, joten mitään varmuutta pidempiaikaisista vaikutuksista ei ole. Silloin lääkkeestä oli jonkin verran apua, joten toivottavasti tämä ei sitten tuo tullessaan muita ikäviä sivuvaikutuksia.