Romahdus

Ihmisen pää on kyllä niin kummallinen kapistus, etten ainakaan minä pysy perässä. Leikkauksen jälkeen tapahtumat tuli kuitattua huumorilla ja paljon tapahtumille naurettiinkin. Sellainen mustahuumori jyllää. Hurjaa hirtehishuumoria tulikin heitettyä tuttujen kesken. Yksikin kehotti ajattelemaan positiivisesti - leikkasivat oikean raajan ja selvisin siitä hengissä.

Kuitenkin totuus alkoi vähitellen selvitä ja ensimmäinen reaktio huolestutti minua jo melkein heti reagoinnin jälkeen. Asia ei missään nimessä ollut mikään läpihuutojuttu, joka menee ohi olankohautuksella. Olankohautuksella menikin ensimmäinen viikko.

Ensimmäisen kerran havahduin tilanteeseeni, kun kävin hoitamassa käytännön virastoasioita. Jokaisen käynnin jälkeen päädyin itkemään autoon, koska käynti ei mennyt, kuten suunnittelin. Ensimmäinen vaihe oli se, kun kelan virkailija sanoi, että tarvitsevat lausunnon myös työvoimaviranomaisilta. Tätä olin juuri heiltä kysymässä, mutta silti se oli peruste itkemiselle.

Jatkoin sitten kelasta työvoimatoimistoon, jossa infon työntekijä opasti minut asioimaan eri paikkaan kuin missä olin aiemmin asioinut. Tämä oli niin ison kriisin paikka, että minun oli pakko mennä hetkeksi rauhoittumaan vessaan ennen virkailijalle menoa. Sinällään asiointi meni huomattavasti kivuttomammin ja nopeammin, mutta silti moinen muutos tuntui kohtuuttoman suurelta.

Surkean päivän kruunasi vielä paketti, jota olin yrittänyt hakea edellisenä päivänä omasta postista, mutta se oli vahingossa toimitettu toisaalle. Nyt posti oli sitten päättänyt palvella asiakastaan hyvin ja olivat lähettäneet paketin kohti oikeaa postikonttoria. Niinpä kävin täysin turhaan vielä postissa.

Tämä oli sellainen vastoinkäyminen, että istuin autossa ainakin vartin itkemässä asioiden kurjuutta ja sitä, miten väsynyt ja loppu olen. Siis lopulta päädyttiin siihen tilanteeseen, että olen huijannut jopa itseäni kaikella sillä huumorilla, mitä olen leikkauksesta viljellyt. Lopputulos oli kuitenkin melko totaalinen romahtaminen.

Ei mennyt kuin Strömsössä

Tänään oli sitten se päivä, kun jo kertaalleen peruttu ranneleikkaus tehtiin. Ajatuksena oli siis avartaa ahdasta rannekanavaa ja päästää siten keskihermo pinteestä. Sinällään rutiinileikkauksena erittäin helppo ja kuntoutuminen on se haastavampi juttu. Joku sanoi, että leikkauksessa mene yleensä noin 10 minuuttia ja siihen päälle toki esivalmistelut kuten puudutus.

Minun tuurini kuitenkin päätti puuttua peliin oikein huolella. Ensiksi käteen tehty puudutus ei ollut alkuunkaan riittävä eikä verityhjiökään pysynyt toivotusti. Kun leikkausta aloiteltiin, kokeili hoitaja kiputuntoa pinseteillä ja tunsin sen kivun selvästi. Sain suoneen kipulääkettä ja leikkaus aloitettiin.

No ei se puudutus ollut siinä kohtikaan riittävä ja tunsin selvästi avausviillon. Sen jälkeen kirurgi lisäsi puudutusta paikallisesti ja he pääsivät jatkamaan operaatiota. Lisäksi sain suoneen toisen annoksen kipulääkettä, jotta kipu ei tuntuisi, vaikka puudutus ei olisikaan täydellinen.

Kun kirurgit saivat rannekanavan auki ja laajennettua, he löysivät ranteesta jonkun ihmeellisen verisuonimuodostelman, jota ei siis normaalissa ranteessa ilmeisesti ole. He soittivat paikalle kolmannen lääkärin, joka hetken ihmeteltyään kutsui paikalle neljännen. Niinpä sitten rannettani ihmetteli neljä lääkäriä ja lopputuloksena oli, että se verisuonimuodostelma saattaa hyvin aiheuttaa sormien puutumisoireet.

Sitä ei voitu poistaa, joten se nyt sitten jäi sinne ranteeseen. Sen kohtaloa mietitään, kunhan tämän operaation toipuminen on ohi ja nähdään, että oliko leikkauksesta mitään apua. Jos oireet eivät ole vähentyneet puolessa vuodessa, niin sitten on edessä liuta tutkimuksia. En voi sanoa odottavani moista innolla.

Toisaalta, koska minä olen minä, niin olisihan se nyt ollut yllätys, että asiat olisivat menneet, kuten oli suunniteltu. Onpa taas lapsenlapsille kerrottavaa.

Se toinen lääkäri

Menin pistosajalle reumapolin toiselle lääkärille, koska en saanut aikaa omalleni. Vastaanotto alkoi tavanomaisesti. Lääkäri kyseli mitä pistellään ja minä totesin, että SI-nivelet ja sitten haluan jonkun näkemyksen akillesjänteestä, joka on oireillut jo pidempään. No tähän lääkäri vastasi "me reumalääkärit emme hoida yleensä akillesjänteitä, ne ovat ortopedien juttuja".

Tämän jälkeen alkoi kyselemään lääkityksestä ja kommentoi erittäin selkeästi, että minulla on tällä hetkellä väärä lääkitys ja ainakin antotapa on väärä. Infektiokierteet ovat vain kuvitelmaa ja minun pitäisi kokeilla ainakin Humira vielä. Ei ymmärtänyt ollenkaan, että en jaksa sitä jatkuvaa taistelua flunssien, lääkkeen tauottamisen ja reuman oireilun välillä. Sen lisäksi kuulemma minulta pitäisi nostaa perinteisten lääkkeiden annosta - muuten hyvä, mutta toinen on jo maksimissaan ja toista en siedä enempää.

No tutki kuitenkin sen akillesjänteen, mutta kyseenalaisti vahvasti tarpeen SI-nivelten piikeille. Pitäisi vaan jumpata selkää enemmän ja ylläpitää liikkuvuutta. Fysioterapeutin jumppaohjeetkit ovat huonot, koska eivät tarpeeksi pakota selkää liikkeelle. Selitä siinä sitten, että tässä on ne jumppaohjeet, jotka 4 fysioterapeuttia ovat todenneet hyviksi ja aika liuta on muitakin kokeiltu. Pisti kuitenkin ne piikit korostaen samalla, että pistää vain, että potilas olisi tyytyväinen. Saa nähdä mitä kirjoittaa tekstiin.

Lopulta pitkin hampain kirjoitti minulle kortisonikuurin. Tosin varmuuden vuoksi määräsi liian pienen pakkauksen, joten pääsen tällä viikolla vielä vinkumaan lisää tk:sta. Lääkelistaa lukiessaan totesi, että minulla on aivan liian voimakas kipulääkitys ja ainakin kipukynnyslääke on turha. Selitin siinä, että se kipukynnyslääke on masennuslääkkeeksi määrätty ja sen annokseen eivät koske kuin psykiatrian polin lääkärit. Ja koska minulla on ko lääke käytössä enkä suostu siitä luopumaan, minun pitäisi sitten pärjätä vain panadolilla sen lisäksi. Eli sekä tulehduskipulääke että miedot opiaatit ovat turhia, koska reumakivut eivät voi olla niin kovia, että niitä tarvitsisi. Hyvä kun ei syyttänyt lääkkeiden väärinkäyttäjäksi.

Tiedänpä taas, että en hänen vastaanotolleen mene. Jos omalle ei saa aikaa julkiselle puolelle, niin menen sitten yksityiselle. Noita epäilyitä oireista on saanut kuulla ihan tarpeeksi, joten en niitä enää halua.