Polku töihin

Käytännössä koko vuosi on tehty kuntoutustutkimusta. Vihdoinkin istuttiin asiantuntijoiden kanssa saman pöydän ääreen ja tehtiin askelmerkit työhön paluuseen. Kaikki olivat yhtä mieltä, että toimenpiteitä tarvitaan, mutta töihin paluu on mahdollista.

Talvi järjestellään asioita ja kevään korvalla olisi tarkoitus aloittaa ammatillinen kuntoutus. Maksaja on vielä kysymysmerkki, mutta kuitenkin on neljä perättäistä suunnitelmaa. Jos ensimmäinen menee pieleen, niin siirrytään toiseen.

Olen todella tyytyväinen näihin askelmerkkeihin. Toivottavasti asiat sujuvat mutkattomasti ja pääsen koulun penkin kautta takaisin työelämään.

Vika ei ehkä olekaan korvien välissä

Reumalääkäri soitti tänään, vaikka varsinainen soittoaika olikin annettu vasta huomiseksi. Hän aloitti puhelun kertomalla, että kuvista ei löytynyt tulehduspesäkettä eikä mitään pahanlaatuista. Tässä kohti heräsi jo kysymys, mitä sieltä sitten löytyi. No paljastuihan asia hetken kuluttua - hyvänlaatuinen lisämunuaiskasvain. Reumalääkäri ei juuri osannut kasvaimesta sanoa mitään. Hän osasi sanoa ainoastaan, että kasvain on hyvänlaatuinen ja harvinainen. Lisäksi hän tiesi, että asian jatkoselvittelyt tekee endokrinologi, jolle hän laittoi lähetteen.

Täytyy todeta, että moinen tieto tuli aivan puskista, enkä oikein tiedä, mitä moisesta pitää ajatella. Toivoisin kovasti, että asiat hoituisivat mahdollisimman nopeasti enkä joutuisi elämään epätietoisuudessa. Se on kuitenkin varmaa, että edessä on hoitosuhde uusiin ihmisiin ja liuta tutkimuksia.

Pelkopotilaana tutkimuksissa

Nilkkamurtuman yhteydessä jalastani otettiin tietokonetomografiakuvat, jotta saatiin varmuus kantaluun tilanteesta. Siinä hässäkässä kuvaus oli yksi tutkimus muiden joukossa, mutta siitä jäi silti kammo mielen perille asustamaan. Kun poskiontelot kuvattiin saman vuoden syksyllä, pystyin pakottamaan itseni tutkimuksiin, mutta kammo tutkimusta kohtaan paheni. Päätin toisen tutkimuskerran jälkeen, että lähtökohtaisesti en suostu tietokonetomografiaan ja, jos tutkimus on välttämätön, tarvitsen siihen rauhoittavan lääkityksen.

Reumalääkäri päätti sitten viimeisenä tutkimuksenaan tehdä minulle vartalon TT-kuvauksen. Ihmetteli asiaan hetken ja vetosi siihen, että olen käynyt magneettikuvissa monesti ilman lääkitystä. Kerrottuani trauman syyn, hän kuitenkin lupasi minulle rauhoittavat lääkkeet tutkimukseen.

Kuvauspäivänä menin sitten tuntia ennen tutkimusaikaa röntgenosastolle rauhoittavan lääkkeen takia. Melkein heti saapumiseni jälkeen hoitaja otti minut vastaan ja kävi läpi tutkimuksen, joka minulle tehdään. Samalla sain todettua, että pelkään tutkimusta paljon ja sen takia haluan esilääkityksen. Olin aivan varma, että minua yritetään puhua ympäri, mutta kuultuaan tarinani hoitaja totesi, että saan ehdottomasti esilääkityksen.

Odotusaikana hoitaja kävi kyselemässä muutaman kerran vointiani ja kertoi kuvausaikataulusta. Olin ensimmäinen kuvattava heidän kahvitaukonsa jälkeen. Hoitaja kutsui minut sisään kysymällä, joko tuntuu siltä, että voisin lähteä kuvaukseen. Ennen kuvausta asetti minulle kanyylin suoneen ja pahoitteli, kun joutui pistämään minua kahdesti. Toivoi, ettei siitä jää huonoa muistoa. Totesin, että näillä suonilla se on arkipäivää.

Hän erikseen varmisteli, että asentoni on hyvä ja ettei esimerkiksi kanyyli satu. Sen jälkeen hän ajelutti minut pedillä edestakaisin sen matkan, jonka peti liikkuu tutkimuksen aikana. Liitettyään minut varjoainepumppuun hän vielä erikseen varmisti, ettei nestepumppaus satu. Sen jälkeen olikin ensimmäisen kuvasarjan vuoro ja sen ajan hoitaja olikin poissa. Hän kuitenkin tuli varmistamaan vointini varjoainepumppauksen yhteydessä, mikä rauhoitti minua entisestään.

Tutkimuksen jälkeen erikseen kiitin hoitajaa, joka teki tutkimuksesta lähes miellyttävän kokemuksen. Totesin, että tästä kertaa jäi sen verran hyvä fiilis, että voin hyvinkin harkita seuraavaa kertaa ilman rauhoittavaa lääkitystä. Haluan, että minulla on kuitenkin mahdollisuus lääkitykseen.