Masennuskoulu

Psykiatri antoi minulle masennuskoululähetteen jo elokuussa, mutta vasta nyt saatiin kasaan minulle sopiva ryhmä ja pääsin aloittamaan. Toisaalta onhan tässä elokuusta sattunut ja tapahtunut melkoisen paljon.

Nyt minulla on edessä masennukseen sairastumiseni jälkeen ensimmäinen viikottainen tapahtuma, johon on syytä osallistua. Kesäkuun loppuun on siis suunniteltua ohjelmaa joka tiistai. Hiukan hirvittää moinen, mutta toisaalta se tekee varmasti hyvääkin, että on jokin säännöllinen meno. Vielä kun tietää, että paikalle voi mennä missä kunnossa tahansa.

Masennuskoulussa opetellaan tunnistamaan oma mielialansa ja opetellaan elämään oman pään kanssa. Ehkä opitaan samalla itselle työkaluja, joiden kanssa voi helpottaa omaa oloaan huonona hetkenä. Varma ei voi olla, mitä siitä jää käteen, mutta se on varmaa, että ainakin tässä tutustuu omaan mieleensä paremmin.

Koulu ei ehkä ole helppo, mutta taatusti antoisa. Kovasti toivon, että jaksan ottaa kaiken opin irti.

Unelmien täyttämistä

Vuonna 1990 Suomessa nähtiin täydellinen auringonpimennys ja olin sitä vanhempieni kanssa katsomassa Tampereella. Vanhempani olivat heränneet ajoissa ja olivat todenneet taivaan olevan umpipilvessä. He eivät herättäneet lapsia, mikä oli minulle aamulla kamala pettymys. Olisin halunnut nähdä tilanteen edes omin silmin.

Olen ehkä joitakin kertoja asiasta maininnut, koska sain 30-vuotislahjaksi matkan katsomaan auringonpimennystä. Täydellinen pimennys olisi näkynyt Färsaarilla ja Huippuvuorilla, mutta koska lääkäri kielsi alkuvuodesta lentämisen infektioriskin vuoksi, jouduin tyytymään autolla saavutettaviin kohteisiin.

Käytännössä päädyin Pohjois-Norjaan, koska siellä en ole koskaan käynyt ja siellä olisin päässyt nauttimaan noin 98 % pimennyksestä. Autoilu Suomen halkihan on jokaisen selkäkipuisen unelma, mutta näin suuren asian takia kestän kipua melkoisesti. Eli auton nokka kohti Pohjois-Norjaa.

Matkan varrella päädyimme jäämään Kilpisjärvelle, koska Pohjois-Norjan sää näytti pilviseltä. Kilpisjärvellä näkyi vain 94 % pimennys, mutta se todellakin näkyi. Katselimme sitä mökin pihalta lähes pilvettömältä taivaalta.

Reilun viikon reissu oli ehdottomasti kaiken kivun arvoinen. Ehdottomasti kannatti tehdä, vaikka en kyllä uusisi samantien. On se autossa istuminen melko rankkaa kuitenkin.

"Pakkohan sut on lääkitä"

Reumalääkäri soitteli sovitusti maanantaina, kun olin ajamassa päivystyksestä kotiin. Ensisijaisesti soittoaika oli kipulääkityksen tehostamista varten, mutta totta kai otin puheeksi myös päivän päivystyskäynnin, koska reumalääkärihän viime kädessä tekee päätöksen tiputuksesta.

Kivun hoidon suhteen lääkäri nosti kädet pystyyn ja totesi pyytävänsä apua kipupolilta. Odotusajaksi nostettiin masennuslääkkeen annosta hieman, että kivut pysyvät edes jotenkin hallinnassa. Sinällään vaihtoehtoja vielä on, mutta reumalääkärini ei osannut ottaa kantaa, mikä olisi tässä tilanteessa viisain seuraavaksi kokeiluksi. Mieluusti pitäisi valita mahdollisimman tehokas ja maksaystävällinen lääke.

Akuutimpana ongelmana tosiaan oli kuumeilu ja tulehdusarvojen nousu. Suoraan ei osannut lääkäri sanoa maanantaina, miten käy keskiviikon tiputuksen, mutta halusi minut labran kautta hänen vastaanotolleen ennen tiputusta.

Kun kävelin vastaanotolle sisälle, hän lausui otsikon sanat jo ennen, kun ennätin istua paikoilleni. Siinä hänen kartoittaessaan tilannettani hänelle kävi entistä selvemmäksi, että oikeasti reumani riehuu huolella. Ennen kun alkoi pistellä pahimpia paikkoja totesi otsikoin sanoin, että pakko minut on lääkitä tai hänet voidaan haastaa kidutuksesta oikeuteen.

Yllätys

Jotta elämästä ei puuttuisi yllätyksiä, nousi minulle perjantai-iltana kunnon kuume. Ehdin jo miettiä kaiken mahdollisen influenssasta hyppykuppaan ennen panadolin ja ketorinin vaikutusta. Kuume tuli niiden vaikutuksesta alas ihan hetkessä. Hikoilun määrän voi jokainen kuvitella, kun vartissa putoaa kehon lämpö 2,5 astetta. 

Toki olo oli edelleen hieman heikko nukkumaan käydessä, mutta lauantaiaamuna herätessä olo oli täysin normaali. Ei mitään viitettä kuumeesta tai muutenkaan erityisen kipeä olo. Totesin selvinneeni säikähdyksellä. 

Lauantai-iltana kuume taas nousi ja päätin tällä erää kokeilla, etten ota kuumetta alentavia lääkkeitä. Lopputuloksena menin nukkumaan kuumeisena ja kaikkien kuumeoireiden kanssa. Lihakset olivat niin kipeät, ettei meinannut kärsiä laittaa peittoa päälle. Vaivuin kuitenkin johonkin horrokseen, josta heräsin aamuyöllä. Möngin pöntölle istumaan ja siinä istuessa kuume tuli alas vastaavalla tavalla romahduksena kuin edellisenä iltana.

Sunnuntaiaamuna olo oli jälleen täysin terve, mutta illalla alkoi kuume taas nousta. Tällä erää otin kipulääkettä jo kuumeen noustessa, joten en joutunut kokemaan kuumeen romahtamista ja sain jopa nukuttua hyvin.

Eipä siinä sitten jäänyt vaihtoehtoa kuin soittaa maanantaina terveyskeskukseen, että mitä tehdään. Takaraivossa häämötti vielä keskiviikona edessä oleva tiputus, jota en olisi halunnut perua. Ei osannut hoitajakaan sanoa, mistä moinen voisi johtua, mutta käski kuitenkin tulemaan vastaanotolle, että hän voi arvioida tilanteen ja mitata crp:n.

Tutkittuaan minut hän totesi, ettei hän näe tässä mitään huolestuttavaa, mutta otti kuitenkin pika-crp:n varmuuden vuoksi. Melkoinen yllätys tulikin, kun hoitaja tuli takaisin ja kertoi, että crp oli toista sataa. Eipä siinä sitten ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä päivystykseen lääkärin ihmeteltäväksi.

Ilmoittautuessani päivystyksessä hoitajat ihmettelivät, miten olin ylipäätään tolpillani tuollaisella crp:llä. Pääsin kuitenkin odottelemaan lääkäriä ja lääkäri ottikin minut melko pian vastaan ja tutki huolellisesti. Mitään selkeää syytä hän ei löytänyt tulehdusarvojen nousulle, joten jatkoi tutkimuksia labroilla ja röntgenillä. Mitään syytä ei niistäkään löytynyt, joten päätettiin jatkaa seurantalinjalla.

Lääketauon loppu

Sain ohjeeksi tarkastaa maksa-arvot kaksi viikkoa edellisistä laboista. Kaksi viikkoa osui samalle päivälle kun kuntoutustutkimuksen aloitus keskussairaalassa. Niinpä kävin sitten hoitaja- ja lääkärikäyntien välissä labrassa otattamassa maksa-arvot.

Sovittujen käyntien jälkeen kävin pyytämässä reumapolilta soittoaikaa reumahoitajalle. Sihteeri oli erittäin vahvasti sitä mieltä, että labratulokset pitää ehdottomasti soittaa terveyskeskuksesta ja jos niissä on häikkää, niin terveyskeskus sitten konsultoi reumapolia. Yritin kovasti selittää, että nyt ollaan tilanteessa, että olivat ne arvot mitä tahansa, reumalääkäri tekee päätökset lääkityksen jatkosta ja reumahoitaja on se kontakti, jota kautta saa yhteyden reumalääkäriin.

Sain kuitenkin soittoajan reumahoitajalle ja hän soittikin iltapäivällä. Maksa-arvot olivat tulleet alas ja sain luvan aloitella reumalääkkeitäkin pienellä annoksella. Hänellä oli jotain ongelmia tietokoneiden kanssa ja sovittiin, että hän soittaa seuraavana päivänä ja sovitaan seuraava tiputusaika.

Sujuvasti unohdin kipulääkeasian ensimmäisellä puhelulla. Onneksi muistin sen toisella kertaa ja sain lääkärille soittoajan maanantaiksi. Samalla sovittiin tiputus ensi viikolle. Todettiin, että tässä ei ole aikaa kuin viikko, joten edes minä en ennätä keksiä uutta tiputusestettä. Samalla sovittiin, ettei sovita seuraavaa tiputusta, vaan kuulostellaan oloa lähempänä sitä tiputusta.

Kiristystä kivun hoidosta

Reumalääketauko alkaa purra tosissaan. Samalla on pudotettu tuota masennuslääkettä, joka on toiminut myös kipukynnyslääkkeenä. Tämän kyllä huomaa olossa. Ensimmäisiä kertoja olen niin kipeä, että ulkopuolisetkin näkevät sen, tutuista puhumattakaan.

Sovittuja asioitahan ei peruta, joten kunnosta huolimatta menin mielenterveyshoitajan pakeille sovitulle käynnille. Hoitaja näki koko kurjuuden ja kuunneltuaan minua vastaanoton ajan, hän laittoi minut kovan paikan eteen ja ilmoitti, että kipua on nyt pakko hoitaa ja hän ei suostu katselemaan sitä, ettei asialle tehdä mitään. Minun vastusteluni ei mennyt läpi ja hyvä niin.

Hän antoi minulle kolme vaihtoehtoa kipulääkityksen tehostamisen suhteen. Joko hoidan asian itse vapaaehtoisesti, hän lähettää minut sairaalaan ja kipulääkitys hoidetaan kuntoon sitä kautta tai minut lähetetään hoitoon vastoin tahtoani. Yllättäen valitsin näistä ensimmäisen vaihtoehdon ja sovimme, että hän soittaa loppuviikosta tarkistaakseen, että olen tehnyt asialle jotain.

Eipä siinä ollut sitten vaihtoehtoa kuin ottaa asia puheeksi reumapolin kanssa. Ajatuskin pakkohoitoon joutumisesta näin pienestä asiasta tuntui aivan järjettömältä. Onneksi siis on kallonkutistaja joka osaa vedellä oikeista naruista.