Lähtökohtaisesti minun on hirvittävän vaikea tunnustaa olevani kipeä ja hakea sairauslomaa. Minä olen aina ollut pärjääjä, jonka on ollut pakko selvitä kipujen ja oireiden kanssa tavallisessa elämässä. Tästä on sitten seurannut se, että olen vetänyt itseni aivan loppuun ja vasta pakon edessä pysähtynyt miettimään tilannetta.
Viimeinen pakko tuli vastaan reilu vuosi sitten, kun nilkka murtui. Nyt olen sitten päättänyt kohdata kaikki ne möröt, jota olen ainakin reuman alkuvaiheista saakka padonnut sisääni. Kun tähän lisätään vielä kaikki säädöt reumalääkkeiden kanssa, niin jokainen voinee kuvitella, miten työkykyinen olen ja hoitavat lääkärit ovat pitkälti samaa mieltä kanssani.
Nyt asiasta on sitten kelan päivien täytyttyä keskusteltu työeläkelaitoksen kanssa. Sinällään on ihan mielenkiintoista, että heidän lääkärinsä pystyvät sanomaan, että olen työkykyinen ja minun mielestäni monelta osin väärin perustein. Tänään posti toi päätöksen, että valitukseni päätöksestä on siirretty seuraavalle päättävälle elimelle eli vakuutusyhtiö ei muuttanut päätöstään suoraan uusien lausuntojen perusteella vaan laittoivat asian eteenpäin. Nyt on sitten tiedossa vähintään puolen vuoden odotus ennen kuin he saavat päätöksen tehtyä.
Siis tällä hetkellä minulla on kaksi eriävää mielipidettä työkyvystäni. Toinen instanssi on sitä mieltä, että olen työkyinen ja minulla ei ole uudelleen koulutustarvetta ja toinen on sitä mieltä, että en kykene ainakaan koulutustani vastaavaan työhön. Ota tästä nyt sitten tolkkua. Oma ajatus on, että koulun penkille tästä lähden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti