Ystävien tuella

Viime syksynä, kun poskionteloista löytyi kysta, koin elämäni ensimmäisen henkisen romahduksen. Silloin taisi mennä useampi päivä vain itkien ahdistuspaniikissa. Sinällään kokemus oli oikeasti pelottava, mutta se oli myös ensimmäinen hetki, kun aloin vakavasti miettiä, että tarvitsen apua myös henkiseen pärjäämiseen.

Sen jälkeen vastaavaa oloa ei ole tullut ennen kuin nyt tämän leikkauspäätöksen jälkeen. Siinä mielessä oppimista on tapahtunut, että kun tunnistin nämä ahdistusoireet, en järkyttynyt niistä, vaan lähdin aktiivisesti etsimään apua oloon. Tälläerää tukeuduin paljon muihin ihmisiin. Kun tunnistin oireet, tiesin, että tarvitsen muuta ajattelemista, koska panikointi ei helpota asiaa yhtään. Varsinkin kun seuraavat päätökset tehdään ensi viikolla. 

Ensimmäisen yön vietin keskustelemalla netin välityksellä ihmisten kanssa ja purkamalla tuntemuksiani. Seuraavana päivänä kutsuin itseni kaverille kylään ihan vaan katselemaan lapsiperhearkea ja unohtamaan omat murheet ainakin hetkeksi. Vietin siellä sitten melko pitkään ihan vaan, koska en uskaltanut olla yksin, eikä kaverikaan tuntunut pistävän pahakseen leipomisapua. 

Kun sitten kotiuduin, avauduin asiasta parillekin kaverille, joista toinen osasi mitä ilmeisimmin esittää pari oikeaa kysymystä, jotka auttoivat työstämään ahditusta eteenpäin. Sen jälkeen, kun olin saanut asiaa hieman selväksi päässäni, alkoi sen työstäminen olla helpompaa. Sen jälkeen en olekaan saanut noita pahoja ahdistuskohtauksia.

Pitää vaan selvästi luottaa ihmisiin.