Posti toi tullessaan tiedon, että mielenterveystoimisto ei ota minua potilaakseen. Kirje tuntui pudottavan minut täysin tyhjän päälle. Kuntoutuksessa useamman ammattilaisen toteama tuen tarve pyyhkäistiin pois muutamalla rivillä tekstiä. En ole riittävän sairas mieleltäni, että minun mielenterveyteeni pitäisi panostaa.
Purnasin tätä asiaa kaverille, joka ymmärsi voimattomuuteni tilanteen edessä täysin. Kynnys ylipäätään hakea apua pään kanssa, on ainakin minulla korkea ja jos sen jälkeen todetaan, etten tarvitse apua, se tuntuu kuin iskulta päin kasvoja.
Kaveri esittikin useamman hyvän idean, kuinka hoitaa asiaa eteenpäin. Ideoissa tärkeintä oli se, että ne eivät olisi juuri vaatineet minulta aktiivisuutta, vaan lähtökohtaisesti hän oli siirtämässä ongelmaa jollekin muulle. En vain keksinyt, mitään tahoa, jolta voisin asiaa kysyä ja jolta löytyisi niitä vaihtoehtoisia avun tarjoajia. Ympärilläni on melkoinen verkko terveydenhoidon ammattilaisia, mutta yhtään sopivaa tähän ongelmaan ei tuntunut löytyvän.
Viimeisenä oljenkortena päätin ainakin yrittää siirtää ongelman terveyskeskukselle. Tartuin heti puhelimeen, että saan kaiken loan niskaani samalla rytinällä. Yllätyin positiivisesti, kun puhelimeen vastannut hoitaja oli melkoisen yllättynyt lähetteen palautumisesta ja harmitteli, ettei pystynyt antamaan minulle lääkäriaikaa täksi päiväksi vaan se menee maanantaille.
Oli vielä kysynyt kollegoidensa mielipidettä järkevästä etenemistavasta ja soitti perään, että vaihdetaan aika hoitajalle, jotta saadaan minulle pidempi aika ja pystytään kartoittamaan tilannetta paremmin. Maanantaina menen siis keskustelemaan hoitajan kanssa, mitä apua tähän kuormitukseen on saatavilla ja miten asiassa edetään. Keskustelu ei taatusti ole helppo, mutta ainakin se vie asioita vähän eteenpäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti