Eilinen meni pitkälti oman surkeuden suremiseen. Huonot päivät tuntuvat seuraavan kipuepisodeja kuin junan vaunut veturia. Kun luulee, että pahin on ohi ja kivut jälleen hanskassa, hyökkää takavasemmalta ahdistus ja alemmuuden tunne. Näin siis silloin, kun moista vähiten osaa odottaa. Eilen pakotin itseni elokuviin, mutten erityisesti nauttinut reissusta, vaan tuntui henkisesti todella raskaalta hankkiutua ulos ovesta.
Tänään aamulla heräsin henkisesti paljon paremmassa kunnossa. Kunpa fyysisestä kunnosta olisi voinut sanoa samaa. Alaselkä oli kuin tulessa ja sängystä ylös pääseminen oli todella haastavaa. Käsiäkään ei voinut juuri nostaa, koska silloin viilsi alaselästä todella kovaa. Taistelin kuitenkin itseni liikkeelle ja hankkiuduin vesijumppaan. Vesijumppa ei pitkään aikaan olekaan ollut näin tuskaista. Kaikki kiertoliikkeet sattuivat hurjasti ja altaasta ylös kiipeäminen meinasi jäädä tekemättä.
Ajattelin vielä kokeilla kävelemistä paikasta toiseen, mutta koska se ei auttanut hankkiuduin terveyskeskuspäivystykseen. Kolmen tunnin jonottamisen jälkeen tapasin kandin, joka hyväksyi diagnoosiehdotukseni, muttei osannut pistää kortisonia. Käytiin läpi aika iso liuta hoitovaihtoehtoja, joista valtaosasta kieltäydyin.
Tunsin olevani melkoisen hankala potilas, koska minulle ei kelvannut tulehduskipulääke piikkinä eikä suun kautta eikä kortisonikuuri. Lopulta päädyttiin ratkaisuun, että kokeilen lihasrelaksantteja ja jos ne eivät auta, hankkiudun jonkun pistämiskykyisen vastaanotolle. Samalla lääkäri kirjoitti minulle viikon sairausloman selän takia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti