Tänään on sitten puhelin soinut sukulaisten toimesta vähintään riittävästi. Ilmeisesti tämä vajaa viikko on riittävä aika rauhoittua ja nyt jokaisen kynnelle kykenevän pitää soittaa ja kertoa, miten haluavat olla mukana tsemppaamassa ja tukemassa ja miten ovat pahoillaan jalan puolesta.
Kyllähän se on ihan mukavaa kuulla sukulaisista edes joskus, mutta voisin oikeasti haluta puhua muustakin kuin nilkastani ja tapaturmasta. Minussa on nyt yksi rikkinäinen raaja, joka on lääkärien hoidossa, mutta kykenen keskustelemaan muustakin ja mieluummin miettisinkin niitä muita asioita. En välttämättä halua keskustella puoli tuttujen kanssa siitä, miten saan aamu kahvin kulkemaan tai pääsenkö vessaan jne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti