Olen joskus ennenkin maininnut, että päätin jo alle kouluikäisenä jättää valittamisen muille. Seurasin liian läheltä mummini valittamista ja päätin, että minun läheisteni ei tarvitse kestää samaa minulta. Tämä päätös on pitänyt liiankin hyvin, mutta se on tuonut myös toisen puolen asiasta. Olen viimeisen kuukauden aikana kuullut useammaltakin ihmiseltä ihmettelyä siitä, miten vähän valitan. Kummasti tämäkin on pirstänyt mieltäni.
Tuttavapiirissäni on myös ihmisiä, jotka kertovat kaikille, miten huonosti heillä menee. Tällainen krooninen valittaja tuntuu olevan todellinen tunnelman tappaja. Asiasta saa, ja jopa pitää, valittaa, mutta jatkuva valittaminen käy lähipiirillekin äkkiä raskaaksi.
Lisäksi uskon vakaasti, että oma asenne ratkaiseen paljon. Jos kaikista asioista kokee tarpeelliseksi valittaa ja miettiä vain huonoja puolia, asiat saavat varmasti isomman merkityksen. En tiedä saako siitä joku energiaa, mutta ainakin minusta on helpompi elää, kun ei täysin vaivu vaivojensa pauloihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti