Olen huomannut itsessäni häiritsevän piirteen, vähättelen muiden kipua. Kun itse sairastaa sairautta, johon liittyy välillä koviakin tuki- ja liikuntaelimistön kipuja, huomaa suhtautuvansa toisen kipuun kärttyisästi ja vähättelevästi. Haluaisin ajatella, että jokaisen kivun kokemus on erilainen, mutta silti käytännössä suhtaudun asiaan eri tavalla.
Otetaan esimerkiksi tilanne, jossa ihminen valittaa rannekipua. Ensimmäinen tunteeni on, että mitä pienestä valittamaan, tietäisi vaan, kuinka kipeät ja hankalat minun ranteeni ovat joskus olleet. Toki osaan sen verran sosiaalisia koodeja, etten moista sano ääneen. Silti minua ärsyttää, etten luonnostani osaa olla empaattinen.
Toisaalta tiedän, että minun kipukynnykseni on kohtalaisen suuri ja olen jo pienestä pitäen oppinut, että kivuista valittaminen on toisille todella rasittavaa. Lapsuuden kesät kuuntelin mummin valitusta ja silloin jo päätin, etten itse valita. Tätä olen sitten soveltanut, jopa turhan tehokkaasti. Minun on vaikea sanoa lääkärillekin, että jokin tutkimus sattuu. En vaan osaa valittaa, vaan pyrin selviämään mahdollisimman pitkään mainitsematta asiasta.
Kipu on kuitenkin ensisijaisesti subjektiivinen kokemus, eikä todellakaan käy kateeksi lääkäreitä, jotka joutuvat päivittäin kohtaamaan ihmisten kipua ja tekemään arvioita esimerkiksi ihmisen kipukynnyksestä ja kivun kokemuksesta. Lisäksi kivun kokemukseen vaikuttaa hurjasti monet muutkin tekijät esimerkiksi mieliala.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti