Sieniretki ja salikäynti

Aamupäivällä nenä suuntautui kohti sienimetsää ja kävimme hakemassa syksyn viimeiset suppilovahverot. Sienestäminen ei jää sen takia, että sienet loppuisivat vaan sen takia, että kotoa löytyy todellakin vähintään vuoden tarpeiksi. Reilu puolitoista tuntia käveleskeltiin metsikössä. Vauhti ei ollut hirmuinen, matkaa taittui noin 7 kilometriä. Kotimatka tultiin ihan teitä pitkin ja selvästi huomasi, miten paljon reippaammin sitä kävelee selkeällä tiellä kuin umpimetsässä. Se nyt lienee muutenkin ihan järkeen käyvää.

Iltapäivällä lähdin salille ajatuksena treenata kädet. Kuitenkin sormet ja ranteet olivat niin jäykät ja kipeät, että käsipainojen pitäminen käsissä tuntui todella inhottavalta. Vajaan vartin kokeilin ja toivoin, että nivelet vertyisivät, mutta moista ei tapahtunut, joten lopetin treenin. Siis en käytännössä saanut salilla tehtyä kuin alkuverryttelyt.

Näitä päiviä vaan mahtuu tämän taudin kanssa elämiseen ja säiden viilentyessä ne päivät tuskin vähenevät. Taas huomaa sen, miten vaikea on nauttia niistä päivistä, kun kroppa suunnilleen toimii ja on terve. Kyllä sitä kipupäivinä muistaa, miten viikko sitten ei sattunut yhtään, mutta harvoinpa sitä erikseen muistaa nauttia niistä hyvistä jaksoista. Kipupäiväkirja auttaa tässä jonkin verran, koska ainakin minä unohdan kivun todella nopeasti ja toisaalta laskevasta kipukäyrästä ainakin insinööri näkee kivun suunnan paremmin kuin muistikuvien avulla. Silti pitäisi muistaa nauttia niistä päivistä, kun aamulenkki onnistuu tai salitreenin saa tehtyä täysipainoisesti.