Tänään oli sellainen päivä, että oikein mikään liikunta ei kiinnostanut tai tuntunut hyvältä. Iltapäivällä jyrkähkön mäen kiipeäminen ylös tuntui lähes mahdottomalta ja ystäväni hengenahdistus tuli jälleen tervehtimään. Tämä päivä tuli sitten otettua rauhallisesti. Pyörin keskustassa kolmisen tuntia rauhallisesti käveleskelen.
Kaiken kaikkiaan reuma on nostanut päätään tässä viimepäivinä. Kipulääkkeitä on saanut syödä lähes maksimiannoksilla ja väsymys on vaivannut. Taaskaan kymmenen tunnin yöunet eivät tunnu riittävän ja unen laatu on palannut entiselleen, eli yön aikana tulee katsottua joitakin kertoja kelloa. Ehkä osa syyllinen tähän oloon löytyy kortisoniannoksen pienentämisestä - kortisonikuuri on ylittänyt jo puolen välin.
Kovasti tässä yrittää positiivisesti ajatella, että sain kuitenkin vajaan pari viikkoa oireetonta aikaa. Mutta menneisyydestä iloitseminen on melko vaikeaa, kun samalla mieltä kaihertaa pelko tulevaisuudesta ja kivuista. Kovin hienoa olisi, jos hyvät kaudet osaisi ennustaa ja sitä kautta nauttimaan niistä täysin siemauksin.
Hyvin huomaa, että kivun pelko on jopa pahempi kestää kuin itse kipu. Kipu on kuitenkin selkeä oire ja sitä pystyy välttämään, mutta sitä henkistä rasitusta, jonka kivun pelko aiheuttaa, on paljon vaikeampi hallita. Siihen kuitenkin liittyy myös pelko toimintakyvyn menetyksestä ja epävarmuus tulevaisuudesta. Varsinaisen kivun kanssa on pakko elää vain siinä hetkessä. Lisäksi kipu on melko hyvin hallittavissa erilaisin keinoin, kuten lääkkeillä ja kylmällä, mutta pelon hallinta on paljon vaikeampaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti