Lepäillen

Tänään ei ole ollut ehkä ihan niin hurja päivä kuin eilen, mutta eivät nivelet silti kunnossa ole. Tilanteen helpottuminen voi johtua ihan siitä, että olen syönyt reilusti enemmän kipulääkkeitä kuin eilen ja oikeasti levännyt. Lenkkeilyä on tullut harrastettua sen verran, että koiraa on kävelytetty muutamaan otteeseen yhteensä vajaa tunti ja tahti on ollut hyvin rauhallista. Silti jalat ovat kipuilleet ja liikuntaa ei paljon ole tarvinnut miettiä, vaikka pää kovasti lenkille jo haluaisikin.

Vielä 2 kuukautta sitten olisin ollut jopa iloinen päivistä, jotka saa lorvia ihan hyvällä omalla tunnolla. Vaikka siis yritin käydä uimassa tai kävelemässä 3-4 kertaa viikossa, ei ylimääräisen lepopäivän pitäminen tuntunut mitenkään ikävältä. Nyt tilanne on ihan toinen. Vaikka eilen tein ihan merkittävän mittaisen lenkin ja tänään on treeniohjelmankin mukainen vapaapäivä, pää haluaisi lenkille - edes ihan lyhyelle hölkälle tai muuten suorittamaan joku mukava liikuntatehtävä.

On ollut todella jännä huomata, miten suhtautuminen liikuntaan on muuttunut vajaassa parissa kuukaudessa. Ja toisaalta muistaa taas, miten vaikeaa on antaa periksi ja levätä. Keväällä tuli annettua periksi taudin kanssa todella paljon - ja sitä tauti ehdottomasti vaatikin. Nyt, kun on taas päässyt jaloilleen, niin saa käydä itsensä kanssa samat kamppailut jaksamisesta. Yllättävän vaikeaa on sanoa edes itselleen, ettei pysty tai jaksa. Vielä pirusti vaikeampaa sen sanominen on muille. Kaverille mennään kahville, vaikka pää kainalossa ja englannin kurssin tunnille vääntäydytään, vaikka henki ei kuljekaan.

Tämäkin on opettelua. Omaa kroppaa pitää kuunnella ja sen viestejä kunnioittaa. Kun kroppa sanoo, että nyt pitää levätä, niin se lepo pitää sille suoda.