Vaikeita asioita

Huvitin itseäni maanantain kunniaksi hoitelemalla asioita terveyskeskuksen kanssa. Perjantaina VTI löytyi niin yllättäen, että en muistanut samalla pyytää lähetteitä uusiin labroihin, että voidaan varmistaa tulehduksen hoituneen. Tulehdus oli niin vähäoireinen, ettei edes oireiden vähenemisestä voi päätellä parantumista.

Puhelimeen vastasi omahoitajan sijasta joku vieras ja ilmeisesti melko nuori hoitaja. Esitin asian, niin ensimmäinen kommentti oli, että ei mitään kontrolleja tarvita. Kun kysyin, että miten oireettomasta tulehduksesta sitten tiedetään, että se on parantunut, sain luennon, miten oireetonta tulehdusta ei kuulu hoitaa. No minulla nyt kuitenkin hoidettiin ja kyllä hoitotulos pitää pystyä toteamaan.

Seuraavaksi kyseli sitten, että olenko saanut lääkäriltä ohjeet moiseen ja jos olen, niin lääkäri on varmasti laittanut lähetteenkin. Totesin, etten ole puhunut tällä erää lääkärin kanssa, mutta aina ennen on moinen otettu. Kuulemma lääkärin pitäisi selkeästi määrittää tarve. Jos lääkäri ei katso tarpeelliseksi, ei oteta.

Tässä kohti oli pakko vetää muutama ässä hihasta: biologinen reumalääkitys, heikentynyt vastustuskyky ja reumapolin vaatimus. Ensimmäiseen totesi, että biologisesti lääkittyjä hoidetaan ihan samoin kuin muitakin, eikä heille anneta mitään etuoikeuksia. Minä en ole koskaan ymmärtänyt labroissa käymistä etuoikeutena.

Vastustuskykyni ei kuulemma voi olla heikentynyt, koska heidän tiedoissaan ei lue mitään sellaista. No ei minulle siitä ole kukaan tainnut erikseen diagnoosia kirjoittaa, mutta ihan vaan selaamalla käyntien syitä, näkee kyllä, että erinäköisten tautien kanssa on kyllä heillä ravattu riittämiin. Reumapolin vaatimustakin ihmetteli ja kyseli, että olenko nyt aivan varma, että sanovat niin.

Tässä kohtaa oli aiheesta väännetty jo 10 minuuttia ja minun oli pakko kysyä, että ovatko ne kokeet niin kalliita, että niistä tarvitsee vääntää näin pitkään. Tarjouduin myös soittamaan reumapolille ja pyytämään sieltä lääkärin kommentin näytteiden tarpeellisuudesta. Siinä kohti hoitaja antoi periksi ja lupasi laittaa lähetteen.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin

Ihmisten välinen kanssakäyminen on vaikeaa ja tasaisin välein syntyy väärinymmärryksiä ja muita asioita, joista joku toinen ottaa herkästi itseensä. Tällaiset tapahtumat voivat olla joko tahallisia tai tahattomia, mutta yhtälailla ne sattuvat kohteeseen ja saattavat satuttaa yllättävän syvältä oikein osuessaan.

Tänään koin tällaisen tilanteen. Keskustelimme erään ystäväni löytämän jutun innoittamana tatuoinneista ja terveydestä. Jutussa mainittiin mm. että autoimmuunisairaiden on syytä keskustella asiasta lääkärin kanssa ennen tatuoinnin hankintaa. Minulle tällainen ei ollut tullut mieleenkään, tosin ei se tatuointikaan ole millään tasolla ajankohtainen. Luulen, että jos asia olisi ajankohtainen, olisin ymmärtänyt kysyä

Se vähä, mitä olen pelannut biologisen lääkityksen kanssa, on jo osoittanut, että näillä lääkkeillä en tatuointien kanssa leiki. En todellakaan aio käydä reumalääkärini kanssa keskustelua reumalääkkeiden tauotuksista ennen ja jälkeen tatuoinnin oton. Sinällään tähänkin varmasti löytyisi joku selkeä ohjeistus, mutta tatuointi vaan ei ole asia, jonka saamisen arvottaisin niin ylös, että olisin valmis tauottamaan lääkkeitäni.

Tätä keskustelua käydessämme eräs toinen keskusteluun osallistuva henkilö sitten kysyi minulta, että haittaako se kuukauden tai parin tauko. Täytyy todeta, että yllätyin todella. Miten kenellekään säännöllistä lääkitystä saavalle voi edes ehdottaa kuukauden lääketaukoa ja epäillä, ettei siitä olisi mitään haittaa. Eikö lääkkeitä yleensä käytetä sen takia, että niillä hoidetaan jotain sairautta? Harva taitaa syödä niitä ihan huvikseen.

Kun tähän vielä yhdistetään tieto siitä, että ko ihminen tietää - tai ainakin hänen pitäisi - että reumalääkkeeni ovat tauolla turhan pitkiä aikoja ja aivan liian usein. Sitä taustaa vasten on vielä vaikeampi käsittää, että miten mieleen voi edes tulla ajatus siitä, että lääketauoista ei olisi mitään haittaa. Toisaalta, jos tauotus ei haittaa, niin kaiketi koko lääkkeen voi lopettaa samalla perusteella.

Kuullessani (tai näin nettiaikana nähdessäni) tuon kommentin, minulta menivät jauhot suuhun pitkäksi toviksi. Tällä erää toimin viisaasti ja lähdin keskustelusta pois ennen kuin aloitin ydinsodan, koska sellainen olisi tällä temperamentilla tuosta kommentista seurannut.

Poislähteminen laukaisi tilanteen siinä kohti, mutta selvästi asia sai minuun syvemmän jäljen. Kaiken kaikkiaan ainakin vielä olen tilanteessa, jossa pääosa huomiosta keskittyy kauhistelemaan asioita, joita ihmiset suustaan laskevat. Jos vanhat merkit pitävät pakkansa, vasta hieman myöhemmin on se vaihe, jossa minä otan asiasta tosissaan itseeni ja mahdollisesti jopa vaivun syvemmälle masennukseen. Lääkityksen tarpeellisuuden tulen jokatapauksessa pohtimaan ja huolella.

Lääkepöllyssä

Eipä ole useampaan päivään tullut blogiin kirjoiteltua. Selkä on ollut sen verran kipeä ja hankala, että valtaosa energiastani on mennyt pelkästään koulupäivistä selviämiseen. Iltaisin olen lisäksi ollut melko kiireinen ja se yhdistettynä väsymykseen ei ole ainakaan lisännyt kirjoittamisintoa. Niinpä en sitten ole blogia päivitellyt. Ei sitä aina voi jaksaa.

Opinnoissa oli keskiviikkona ulkopuolinen luennoitsija ja halusin mennä kuuntelemaan hänen sanomisiaan. Niinpä hankkiuduin koululle, vaikka ehkä fiksumpi ratkaisu olisi ollut jäädä potemaan. Päivä meni kuitenkin kohtalaisesti riittävän kipulääkityksen, lihasrelaksanttien ja seisomisen turvin. Koulupäivä oli erityisesti henkisesti todella tärkeä, koska kämpillä ajan tappaminen oli todella tylsää ja huone rupesi jopa ahdistamaan.

Keskiviikkoiltana kävin puolestani katsomassa erästä koirapoikaa ihan uteliaisuudesta. Oli todella miellyttävää nähdä oman kurssin ulkopuolisia ihmisiä. Koirakin vakuutti minut. Toivottavasti tältä saralta on enemmän kerrottavaa loppuvuodesta. Aika näyttäköön.

Torstaina koulussa jatkettiin alkuviikolla aloitettua projektia. Minulla piti olla opintoihin liittyvä kehityskeskustelu puolilta päivin. Sovin keskiviikkona, että hankkiudun paikalle ainakin kehityskeskusteluun. Aamulla selkä tuntui melko hyvältä ja lähdinkin koululle jo aamusta. Koululle lähteminen oli virhe. Olin auttamattoman pihalla koko tehtävästä. Lisäksi jouduin istumaan väkisin turhan pitkiä aikoja. Päivästä tuli todella raskas ja kivulias.

Kun teki tehtäviä, joissa joutui oikeasti ajattelemaan, huomasin selvästi, miten lihasrelaksantit ja vahvemmat kipulääkkeet vaikuttavat. Kokoajan tuntui, kuin olisin ollut noin vartin jäljessä tapahtumista. Keskustelun seuraaminen oli poikkeuksellisen vaikeaa ja melko paljon henkistä energiaa kului pelkästään olemiseen. Kaiken huipensi se, että kehityskeskustelut siirrettiin jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Täysin turhaa kärsimystä koko päivä.

Perjantaina oli taas vuorossa ulkopuolinen luennoitsija, jota lähdin kuuntelemaan mielenkiinnolla. Hyvän luennon hän pitikin, mutta minua ärsytti melkoisesti numero, jonka koulutuksemme koordinaattori teki selästäni. En tykkää olla tuolla tavalla huomion keskipisteenä ainakaan kipujeni kanssa.

Muutenkin olen kokenut tuon koordinaattorin asenteen selkääni melko ikäväksi ja vähätteleväksi. Voi toki olla, että tulkitsen asiaa liikaa ja luen rivien välit väärin. Kuitenkin jo vastaus ilmoitukseeni sairauslomasta oli minusta aivan vääränlainen. Sisältö oli kutakuinkin sellainen, että minun olisi syytä olla paikalla eikä kipeä selkä oikein ole syy olla poissa.

Minä koen muutenkin huonoa omaatuntoa kaikista sairauspoissaoloista, enkä todellakaan tarvitse yhtään tilanteeni kyseenalaistamista. Ihan vapaaehtoisesti olen ravannut lääkärissä, syön lääkkeitä, jotka sekoittavat pään ja maksan tästä lystistä vähintään riittävästi. Tokihan selkäkipu on yksi niistä syistä, joita käytetään syynä vilpillisiin sairauslomiin. Silti toivoisi jotain kunnioitusta toisen oireita kohtaan.

Vastoinkäymisiä

Tänään olen yrittänyt vetää rajaa sille, mistä kaikesta voin reumaa syyttää. Tänään se oli välillisesti osallinen moneen mielipahaan. Lääkärin soittoaika aloitti epäonnistumisten kierteen. Ammattikunnalleen tyypillisesti lääkäri soitti minulle ilmoitetun ajan jälkeen. Eli siirsin turhaan muutaman tunnin ajan yhtä työtehtävää, joka lopulta aiheutti työpäivän venymisen loppupäästä.

Jos olisin saanut työni tehtyä ajoissa, en olisi joutunut soittamaan esimiehelleni loman alkamisen kunniaksi kotiin ja kyselemään neuvoa. Samalla jouduin ikävään välikäteen, jossa koin painostusta etenkin alaisten puolelta. Kun tämä ongelma oli jollain tapaa selvitetty pääsin lähtemään kohti keskustaa ja apteekkia, josta en saanut lääkärin määräämiä lääkkeitä, koska määräys oli eksynyt jonnekin matkalle.

Niinpä ajelen huomenna uudelleen tuonne kirkolle ja pahimmillaan jatkan siitä vielä päivystykseen hakemaan uutta reseptiä lääkkeelle, jonka annostusta en tiedä eikä lääkärillä ole mitään tietoja minun sairaushistoriastani. Jotenkin ei suuresti innosta.

Olin vielä tuon omalääkärini kanssa hieman eri mieltä taudin hoidosta. Minä olisin ollut tyytyväinen lähinnä reumapolilähetteeseen ja ehkä kortisonikuuriin. Lääkäri päätyi tällä erää vain kortisonikuuriin, jonka kesto on toistaiseksi. Toivottavasti tämä toistaiseksi ei ole kovin pitkään, koska en halua syödä kortisonia yhtään pidempään kuin on pakko. Voisin asettaa tässä itselleni aikarajan, että jos vielä elokuunlopussa syön kortisonia, soittelen ja pyydän lähetettä (jos nyt jostain joskus saan ne lääkkeet).