Vanha intiaani opetti pojalleen elämästä

"Sisälläni on käynnissä taistelu", hän sanoi pojalle.

"Se on kauhea taistelu kahden suden välillä.

Toinen niistä on paha -  hän on vihainen, kateellinen, surullinen, katkera, ahne, ylimielinen, itseä säälivä, syyllisyyttä kokeva, kostonhaluinen, alemmuudentuntoinen, valehteleva, valheellisen ylpeä, ylemmyydentuntoinen ja itsekeskeinen.

Toinen niistä on hyvä - hän on iloinen, rauhaa rakastava, toiveikas, tyyni, nöyrä, ystävällinen, hyvää tahtova, empaattinen, antelias, totuudellinen, myötätuntoinen ja hänellä on usko.

Sama taistelu on käynnissä sinun sisälläsi ja meistä jokaisen sisällä."

Poika mietti kuulemaansa hetken ja kysyi; "Kumpi susi voittaa?"

Vanha intiaani vastasi yksinkertaisesti, " Se, jota sinä ruokit".

Asennemuutos

Kaksi yötä itkeskeltyäni omaa kurjuuttani totesin, että elämässä on pelattava niillä korteilla, jotka on jaossa saanut. Asioiden vatvominen ja kauhistelu vain kuluttavat turhaan energiaa, etenkin kun tässäkin kohti on kyse asioista, joille en voi tällä hetkellä mitään.

On siis aika muuttaa asennetta ja kaivaa kaapista t-paita "When noting goes right, go left!"

Luuloterve vai -sairas?

Eilen oli taas ravitsemusterapeutin tapaaminen ja lähdin vastaanotolta hyvin sekavissa tunnelmissa. Toisaalta vastaanottokäynnillä sai puhua hyödyllisistä asioista ja ehkä hedelmällinen keskustelu synnytti korvien välissä jotain. Jo ihan sen takia kannatti lähteä.

Toisaalta aihetta käsitellessä käsiteltiin myös asennetta ja ainakin osa sanoista satutti melko pahasti. Sinällään olen sitä mieltä, että asenteella voi muuttaa paljon ja se helpottaa monesta asiasta selviämistä. Kuitenkaan tämän vuoden sairaushistorialla en kamalasti kaipaa korostusta siitä, miten erilaisella asenteella asiat hoituvat helpommin.

Etenkin kun totesin, etten enää edes uskalla toivoa biologisen lääkityksen aloittamista, sain kuulla, suhtautuvani asiaan täysin väärin. Kuitenkin se toivominen ja sitä seuraavat pettymykset ovat henkisesti paljon raskaampia kuin jatkuva matalalento. Jos joka kerta sitä putoaa korkeammalta jalustalta ja syvemmälle suohon, niin miksi ehdoin tahdoin lähteä satuttamaan itseään turhalla toivolla?

Vastaanotolta kävellessäni mietin, että jälleen, että kuvittelenko kaikki oireet ja tekeydynkö vaan sairaaksi. Oli todella vaikea pakottaa itsensä reumapolin sihteeriltä varaamaan pistosaikaa, koska koin, että ongelmani ovat ainakin osin korvien välissä. Tämä tunne sai aikaan otsikon kysymyksen luulosairaudesta.

Nukuttuani yön yli totesin, että ravitsemusterapeutin sanoissa oli kuitenkin totuuden siemen. Päätin kokeilla, mihin saakka pelkkä asenne riittää. Niinpä aloitin aamun aamuhölkällä ja sen jälkeen rauhoituin kahvikupin ääressä aamiaiselle. Pitkäksi venyneen aamiaisen jälkeen lähdin käymään salilla ja kiusasinkin jalkoja oikein huolella. Ainakin tässä kohtaa asenne ratkaisi.

Illalla lähdin vielä ohjattuun vesijuoksuun, jossa otin treenin erityisesti käsille. Hieman altaassa tuntui selässä kipua, mutta se helpotti, joten päätin vain kuvitelleeni sen. Kotiin lähtiessäni vesijuoksuohjaaja huikkasi perääni, että ei kai vaan selkä ole kipeä. Ihmettelin, mitä hän horisee, mutta kuulemma kävelyni näytti siltä. Kielsin itselleni tyypillisesti moisen, mutta ohjaaja tuli hieman painamaan juuri SI-nivelen kohdalta. Meinasi lähteä jalat alta. Eli ilmiselvästi tämän päivän olen kuvitellut olevani luuloterve.

Jostain syystä on aina yhtä vaikeaa antaa itselleen periksi ja antaa lupa sairastaa. Kuvittelin, että tämän vuoden aikana olisi ollut riittävästi aikaa hyväksyä sairastaminen, mutta hyväksyminen lienee aika pinnallista, koska yhden ihmisen kommentit saavat minut epäilemään sairauttani ja oikeuttani sairastaa.

Asennemuutos

Eilen illalla pääsin taas nukkumaan melko järkevään aikaan ja saikin nukuttua pitkät yöunet. Aamulla heräsin melko mielelläni ja pirteänä työpäivään. Kaiken kaikkiaan olo on parantunut viimeisen viikon aikana hurjasti. Ei meinaa ihan uskoa, miten nopeasti olo lähtee paranemaan, kun oravanpyörä lähtee pyörimään positiiviseen suuntaan.

Tänään kävin työpäivän jälkeen oikein hikilenkillä. Kokeilin hölkkäämistäkin ja tuntui todella hyvältä. Toki kunto on huono ja polvikin rasittuu nopeasti, mutta silti hölkkäsin muutaman todella lyhyen pätkän. Henkisesti moinen oli todella tärkeää. Lenkin jälkeen heiluttelin vielä hieman kahvakuulia. Ennen suihkua vielä pulahdin jokeen ja onnittelin itseäni hyvästä liikuntasuorituksesta.

Kaikesta tästä asennemuutoksesta syytän paitsi biologista lääkettä myös hyvää keskustelua ravitsemusterapeutin kanssa. Ravitsemusterapeutti lähinnä kuunteli ja antoi hyviä vinkkejä. Kaiken kaikkiaan pyrki kiinnittämään huomiota siihen, mikä on hyvin nyt, ei siihen, mikä voisi olla paremmin. Tätä olen soveltanut ja se tuntuu mielialassa paljonkin.

Yllättävän paljon oli merkitystä luvalla syödä eineksiä ja toisaalta hyvät vinkit ruokaohjeista. Kummasti sitä on intoa tehdä helppoja ruokia, kun tietää, että saa hyvää ja nopeasti. Myös kaapissa odottavat einekset helpottavat elämää. Niitä syödessä ei tarvitse potea huonoa omaa tuntoa, kuten ei pääsääntöisesti mistään muustakaan syömisestä. Asenne syömiseen on muuttunut melko paljon, mikä tuntuu helpottavan paljon.

Tämä sama asenne tuntuu vaikuttavan melko paljon omaan mielialaan ja jaksamiseen. Jaksamisen kanssa käsikädessä käy myös aikaan saaminen. Kun tuntee, että jaksaa tehdä asioita, tulevat asiat myös tehdyksi eikä mene energiaa siihen murehtimiseen, mitä kaikkea pitää tehdä. Tätä asennetta ei vaan muista pitää yllä, kun menee oikein huonosti. Kun asiat tekee pala kerrallaan, kokonaisuus ei ole tuskastuttavan suuri kuin kokonaisuutta ajatellen.

Sananen valittamisesta

Olen joskus ennenkin maininnut, että päätin jo alle kouluikäisenä jättää valittamisen muille. Seurasin liian läheltä mummini valittamista ja päätin, että minun läheisteni ei tarvitse kestää samaa minulta. Tämä päätös on pitänyt liiankin hyvin, mutta se on tuonut myös toisen puolen asiasta. Olen viimeisen kuukauden aikana kuullut useammaltakin ihmiseltä ihmettelyä siitä, miten vähän valitan. Kummasti tämäkin on pirstänyt mieltäni.

Tuttavapiirissäni on myös ihmisiä, jotka kertovat kaikille, miten huonosti heillä menee. Tällainen krooninen valittaja tuntuu olevan todellinen tunnelman tappaja. Asiasta saa, ja jopa pitää, valittaa, mutta jatkuva valittaminen käy lähipiirillekin äkkiä raskaaksi.

Lisäksi uskon vakaasti, että oma asenne ratkaiseen paljon. Jos kaikista asioista kokee tarpeelliseksi valittaa ja miettiä vain huonoja puolia, asiat saavat varmasti isomman merkityksen. En tiedä saako siitä joku energiaa, mutta ainakin minusta on helpompi elää, kun ei täysin vaivu vaivojensa pauloihin.