Yhteysongelmia

Metsän keskellä asumisessa on paljon hyviä puolia, mutta mukaan mahtuu myös niitä huonoja. Näihin huonoihin puoliin luen ehdottomasti yhteydet ulkomaailmaan. Televisio toimii pääsääntöisesti, mutta on niitäkin päiviä, kun kaikki kanavat ovat pikselimössöä. Puhelin toimii pääsääntöisesti ulkona, sisällä mökissä pitää osata valita paikkansa hyvin, jotta puhelut eivät katkeilisi.

Ei varmasti hurjasti yllätä, että näihin heikosti toimiviin yhteyksiin kuuluu myös internet. Kovin nopeaa yhteyttä tänne ei saa missään tilanteessa, mutta viimepäivinä se heikkokin yhteys on ollut enemmän epäkäytettävä kuin käytettävä. Netin puuttuminen ei ainakaan helpota blogin päivittämistä, joten ennustan, etten jatkossakaan pysty julkaisemaan kokemuksiani kerran päivässä.

Kuten olen aiemminkin todennut, tauti on taas ollut pahenemaan päin. Tänään aamulla jouduin ottamaan kipulääkettä ennen kuin pystyin edes harkitsemaan nousemista. Puolen tunnin odottelu sotki koko aamun aikataulut, mutta ennätin silti työmaalle likimain aikataulussa. Koko päivä on mennyt tautia kuulostellessa. Liikkeelle pääsemisen jälkeen olen pysynyt liikkeessä melko hyvin, mutten missään nimessä ole ollut oireeton.

Suunnanmuutos

Tänään olen taas autoillut paikasta toiseen ja siinä lomassa on ollut aikaa miettiä mennyttä ja tulevaa. Kuten tästäkin blogista huomaa alkuperäinen blogiaihe on jäänyt elämässäni taka-alalle ja olen vähitellen palannut kohti edellisiä elämäntapojani. Vuosi sitten liikuin melko aktiivisesti ja painon suuntakin oli vahvasti alaspäin. Tällä hetkellä energiaa liikkumiseen ei tunnu olevan ja painokin on hitaassa nousussa.

Tänään pohdin, mitä tässä kohden pitäisi elintavoissaan muuttaa, jotta muutos olisi riittävä suunnan muutokselle, muttei kuitenkaan liian suuri, jotta sen muutoksen saaminen rutiiniksi ei olisi ylitsepääsemätöntä.

Pari selkeää asiaa huomasin, mikä on lipsunut taas huonompaa suuntaan. Ensiksikin en ole juuri jaksanut tehdä ruokaa. Se on kuitenkin se edullisin tapa ruokkia itsensä ja usein tulee tehtyä melko terveellistäkin ruokaa. Toinen selkeä muutos on, että en ole pitänyt helmikuun alun jälkeen juuri ruokapäiväkirjaa. Tämän lisäksi en ole liikkunut millään tavalla tavoitteellisesti.

Tämän pohdinnan jälkeen olisi kovin helppo tehdä suuria päätöksiä tyyliin "nyt alan tehdä kaikki ruokani itse ja treenaan x matkan kilpailuun". Käytännössä tiedän, että nuo ovat liian suuria muutoksia ja niihin ei löydy riittävää tahtotilaa etenkään syksyn pimetessä. Jotain tilanteelle pitää kuitenkin tehdä. Nyt se muutos on paljon helpompi tehdä kuin pidemmän ajan kuluttua.

Tämän herätyksen jälkeen jään pohtimaan, mitkä ovat niitä pieniä muutoksia, joihin koen olevani valmis. Aivan varmasti niitä löytyy. Pienin askelin tämänkin asian kanssa edetään. Nyt herätys on koettu, kokemus sanoo, että toteutus alkaa parin viikon kuluessa.

Työnarkomaanin lauantai

Koska maanantai meni viisurin poistossa ja ensiviikollakin on vapaan tarvetta, päätin tänään mennä tekemään töitä, joita en viikolla yksinkertaisesti ennättänyt tehdä. Niinpä vietin sitten pyhäpäivää työpaikalla. Kerrankin sai rauhassa keskittyä tehtäviin, joita oli tekemässä.

Työpäivän jälkeen oli melkoisen virkeä olo ja päätin lähteä vesisateessa reippaalle lenkille. Kävelylenkkeily vesisateessa ei useinkaan houkuttele, joten päädyin kokeilemaan miltä hölkkääminen tuntuu. Paljon on hölkkäkunnosta hävinnyt syksyn aikana, mutta kuitenkin hölkästä löytyi paljon positiivisia kokemuksia.

Hölkkäilin nelisen rauhallista pätkää ja välit kävelin. Olisin ehkä jaksanut juosta enemmänkin, mutta päätin mieluummin ottaa rauhallisesti ja tehdä ensisijaisesti todella positiivisen lenkin. Toivottavasti liukkaat loistavat poissaolollaan, jotta pääsee juoksemaan useamman kerran.

Tämä on muuten tämän blogin 500 viesti. En olisi ikinä uskonut kirjoittavani tätä kovin pitkään. Kuitenkin blogimerkinnästä on tullut lähes jokailtainen tapa. Harvassa ovat ne illat, kun tekstiä ei kirjoita, vaikka siihen olisi aikaakin. Itselleen pitää olla armollinen ja tämä blogi on kuitenkin vain harrastus ja tapa purkaa mietteitään.

Ärsytyspäivä

Taas kirjoitan oirepäiväkirjatyyppisesti luetteloa kipeistä paikoista. Alkaa olla melko yksitoikkoinen tämä blogi. Alkuperäiseen aiheeseen ei juuri ole kerrottavaa - liikun niin vähän, ettei Teräs-Kaislan rakentamisesta tällä hetkellä juuri voi puhua.

Tänään päätti sitten toinenkin lonkka sanoa mielipiteensä. Ensimmäistä kertaa siinä tuntuu jotain tulehduksen tapaista. Lihaskipuja siinä on ollut jopa enemmän kuin tuon toisen lonkan seudussa, muttei tulehduskipua. Tänään siinä on kuitenkin ollut jotain epämääräistä tulehduskivulta vaikuttavaa. Alkaa vähitellen paitsi ärsyttämään myös pelottamaan tilanne. Pienet nivelet tuntuvat lähinnä harmittavilta, mutta isojen nivelten soisi pysyvän kunnossa.

Syöty kortisonikin turvottaa ihan riittävästi. En tiedä mikä osa turvotuksesta on kortisonin aiheuttamaa ja mikä normaalia vaihtelua. Kuitenkin sukkien rannut pysyvät pitkään jaloissa, samoin työtakin hihoista on jatkuvasti jälki jossain kohti käsiä. Kädet eivät tunnu menevän kunnolla nyrkkiin, koska eivät mahdu. Netissä vielä väittävät, ettei näin pienillä annoksilla juuri tule sivuvaikutuksia ja turvotusta. En todellakaan halua tietää mitä isot annokset tarkoittaisivat.

Tänään on kaiken kaikkiaan ollut päivä, jolloin lähinnä vihaan tätä tautia. Yleensä sen kanssa vaan elää ja yrittää sopeutua sen aiheuttamiin ongelmiin. Vaihtoehtoisesti on niin kipeä, että keskittyy vaan siihen, mitä on tekemässä. Tällä hetkellä olen riittävän terve ärsyyntyäkseni kaikista niistä asioista, jotka tarvitsee huomioida. Lisäksi olen taas siinä ikävässä epästabiilissa vaiheessa, jossa kivun pelko kiusaa pahiten.

Aiheettomuus

Tänään on ollut niin tavanomainen päivä, että blogitekstin kirjoittaminen tuntuu kovin vaikealta. Liikunnasta voisin kirjoittaa, kuinka kävin koiran kanssa tekemässä kävelylenkin ja vähän treenailtiinkin siinä sivussa. Kaiken kaikkiaan siis sangen tavanomainen lenkki.

Toinen blogin aiheeseen sopiva aihe olisi reuma. Voisin kirjoittaa tekstin, jossa valitan oireista, joita on viime aikoina riittänyt. Voisin esimerkiksi luetella kipeät nivelet tai kertoa, miten paljon ne häiritsevät päivittäistä elämää. Voisin kertoa, miten hengenahdistus alkaa ärsyttää tai miten haastavaa tämä on henkisesti.

Kaiken kaikkiaan tuntuu, ettei minulla ole blogille mitään uutta annettavaa. Toivon hartaasti, että tämä on vain väliaikaista ja runosuoni pulppuaa jälleen huomenna.

Vuosi blogia

Kun vuosi sitten aloitin tämän blogiprojektin, en tehnyt mitään suuria suunnitelmia. Alitajuisesti olin lähes varma, että homma kaatuu viimeistään syksyn tuloon. Kuitenkin juttua on riittänyt ainakin vuodeksi, eikä blogin kirjoittaminen ole tuntunut kohtuuttomalta rasitteelta. Ilmeisesti joku lukeekin näitä lätinöitä tai niin ainakin kävijälaskuri väittää. Tunnustakaa toki.

Vuoteen on mahtunut paljon. Pääasiassa kuitenkin positiivisia asioita. Osasyynä blogin perustamiseen oli reuman aktivoituminen edeltävänä talvena. Jälkeenpäin olen useaan otteeseen harmitellut, ettei silloin tullut pidettyä mitään kirjaa oireista ja tuntemuksista. Aika kultaa muistot. No tulevaisuudessa ehkä tätä blogia voi käyttää hyödyksi menneen muisteluun.

Lähtökohtaisesti olen kirjoittanut blogia lähinnä liikkumisen näkökulmasta, mutta reumankin kulku on osaltaan tullut ilmi. Nyt viime kesän tekstejä katsellessa voi todeta, miten paljon kunto on kohonnut, vaikka välillä tuntuukin, ettei liikkumiselle jää aikaa eikä kehitystä tapahdu.

Vuoden kuluessa myös reumarintamalla on tapahtunut. Tauti ei ole saanut selkeämpää nimeä, mutta diagnoosi on kuitenkin varmistunut, ei tämä itsestään parane. Muutenkin opin vähitellen elämään taudin kanssa. Sinällään reumalääkärini mielestä lääkitys on niin kohdallaan, että siirryin jo vuoden alussa terveyskeskuksen vastuulle. Tosin viimeksi terveyskeskuslääkäri oli sitä mieltä, ettei lääkitys ole riittävä. Seuraillaan kesä ja tehdään syksyllä päätöksiä hoidon jatkosta.