Kyllä minä niin mieleni pahoitin

Ihmisten välinen kanssakäyminen on vaikeaa ja tasaisin välein syntyy väärinymmärryksiä ja muita asioita, joista joku toinen ottaa herkästi itseensä. Tällaiset tapahtumat voivat olla joko tahallisia tai tahattomia, mutta yhtälailla ne sattuvat kohteeseen ja saattavat satuttaa yllättävän syvältä oikein osuessaan.

Tänään koin tällaisen tilanteen. Keskustelimme erään ystäväni löytämän jutun innoittamana tatuoinneista ja terveydestä. Jutussa mainittiin mm. että autoimmuunisairaiden on syytä keskustella asiasta lääkärin kanssa ennen tatuoinnin hankintaa. Minulle tällainen ei ollut tullut mieleenkään, tosin ei se tatuointikaan ole millään tasolla ajankohtainen. Luulen, että jos asia olisi ajankohtainen, olisin ymmärtänyt kysyä

Se vähä, mitä olen pelannut biologisen lääkityksen kanssa, on jo osoittanut, että näillä lääkkeillä en tatuointien kanssa leiki. En todellakaan aio käydä reumalääkärini kanssa keskustelua reumalääkkeiden tauotuksista ennen ja jälkeen tatuoinnin oton. Sinällään tähänkin varmasti löytyisi joku selkeä ohjeistus, mutta tatuointi vaan ei ole asia, jonka saamisen arvottaisin niin ylös, että olisin valmis tauottamaan lääkkeitäni.

Tätä keskustelua käydessämme eräs toinen keskusteluun osallistuva henkilö sitten kysyi minulta, että haittaako se kuukauden tai parin tauko. Täytyy todeta, että yllätyin todella. Miten kenellekään säännöllistä lääkitystä saavalle voi edes ehdottaa kuukauden lääketaukoa ja epäillä, ettei siitä olisi mitään haittaa. Eikö lääkkeitä yleensä käytetä sen takia, että niillä hoidetaan jotain sairautta? Harva taitaa syödä niitä ihan huvikseen.

Kun tähän vielä yhdistetään tieto siitä, että ko ihminen tietää - tai ainakin hänen pitäisi - että reumalääkkeeni ovat tauolla turhan pitkiä aikoja ja aivan liian usein. Sitä taustaa vasten on vielä vaikeampi käsittää, että miten mieleen voi edes tulla ajatus siitä, että lääketauoista ei olisi mitään haittaa. Toisaalta, jos tauotus ei haittaa, niin kaiketi koko lääkkeen voi lopettaa samalla perusteella.

Kuullessani (tai näin nettiaikana nähdessäni) tuon kommentin, minulta menivät jauhot suuhun pitkäksi toviksi. Tällä erää toimin viisaasti ja lähdin keskustelusta pois ennen kuin aloitin ydinsodan, koska sellainen olisi tällä temperamentilla tuosta kommentista seurannut.

Poislähteminen laukaisi tilanteen siinä kohti, mutta selvästi asia sai minuun syvemmän jäljen. Kaiken kaikkiaan ainakin vielä olen tilanteessa, jossa pääosa huomiosta keskittyy kauhistelemaan asioita, joita ihmiset suustaan laskevat. Jos vanhat merkit pitävät pakkansa, vasta hieman myöhemmin on se vaihe, jossa minä otan asiasta tosissaan itseeni ja mahdollisesti jopa vaivun syvemmälle masennukseen. Lääkityksen tarpeellisuuden tulen jokatapauksessa pohtimaan ja huolella.

Jaksamattomuutta

Tästäkään päivästä ei ole mitään erityistä blogattavaa. Päivä meni sellaista tasaista rataansa: aamulla töihin ja työpäivän jälkeen kotiin ja koiran kanssa seurustelua. Tänäänkään en ole työpäivän lisäksi harrastanut liikuntaa. Koiran kanssa käveleskeltiin vajaa puoli tuntia, mutta sekään ei missään nimessä ollut kovin kummoista liikuntaa. Työpäiviin kuuluu kuitenkin sen verran liikkumista, ettei työpäivän jälkeen oikein jaksaisi liikkua.
Kovasti yritän taistella huonoa omaatuntoa vastaan tästä liikkumattomuudesta. Tosiaan töissä olen ainakin tällä viikolla liikkunut melkoisesti ja toisaalta aktiivinen reuma ei ainakaan helpota liikkeelle lähtemistä. Yritän olla syyllistymättä tilanteesta, koska tiedän, että olon parantuessa liikkeelle lähteminen on helpompaa, jos siitä ei ole tehnyt kovin suurta numeroa.

Herkkukaupassa

Minun on jo jonkun aikaa tehnyt mieli vetää syöminen ihan överiksi ja syödä yksi päivä, mitä sattuu. Olen jo jonkin aikaa pohtinut, että mistä moinen halu on lähtöisin. En usko sen olevan nälkää, eikä mitään erityistä mielitekoakaan. Enemmän sellainen henkimaailman juttu, että silloin tällöin pitää syödä itselleen paha olo.

Tänään ei ruuan laittaminen juuri houkuttanut, joten päätin antaa itselleni luvan hakea herkkuja kaupasta ja viettää niiden seurassa koko illan. Ensimmäinen yllätys tuli vastaan jo kaupan kassalla. Ennen ostoskassi on täyttynyt lähinnä sipsihyllyn ja karkkihyllyn sisällöstä. Tällä erää kassiin päätyi päiväysjuustoa, mutakakkua, pähkinöitä ja viinirypäleitä. Kaiken kaikkiaan ostokset olivat terveellisempiä ja niiden määrä oli hyvinkin kohtuullinen.

Olen viimeisen vuoden aikana selvästi oppinut kuuntelemaan mielihalujani aivan eri tavalla ja toisaalta päässyt eroon siitä, että on pakko ostaa tiettyjä herkkuja, kun on antanut itselleen luvan herkutella. Tämä salliva linja on selkeästi hyvä tapa lähestyä syömistä. Koska ei voi repsahtaa tai sortua johonkin herkkuun, tulee kuunneltua paljon paremmin, mitä oikeasti haluaa. Eikä tule sellaista luovuttamisoloa läheskään niin helposti. Herkuttelu on osa elämä, eikä siitä tarvitse syyllistää itseään turhaan.