Mennyttä ja tulevaa

Vuoden vaihteen tienoilla on tapana pohtia mennyttä vuotta ja suunnitella tulevaa. Otan haastetta niskasta ainakin osittain.

Vuosi 2013 meni hyvin eritavalla kuin olin suunnitellut. Ainoita suuria suunnittelemiani asioita oli työvoimapoliittisen koulutuksen saaminen loppuun. Toisaalta koulutus tähtäsi työllistymiseen, mikä ei toteutunut. Parikin kiinnostavaa työpaikkaa oli tarjolla, mutta ne kaatuivat jossain kohti rekrytointiprojektia.

Niitä yllättäviä asioita mahtui vuoteen huomattavasti enemmän. Vuoden teemana tuntuivat olevan vastoinkäymiset ainakin reumalääkityksen osalta. Jos vuosi 2012 oli reuman hoidon suhteen matalalentoa, vuosi 2013 oli yhtä vuoristorataa. Mukaan mahtui niin hyviä ja oireettomia hetkiä kuin lääketaukoja ja vaikeita aikoja.

Suuremmat vaikeudet terveyden kanssa alkoivat maaliskuussa, kun onnistuin vääntämään polveni. Se kiusailikin jonkin verran pitkin vuotta. Se tuntui paranevan melko hyvin kevään mittaan ja vaihdettu reumalääkitys vei polvesta viimeisetkin kivut. Kuitenkin juhannuksena polvilumpio mitä ilmeisimmin kävi sijoiltaan ja aiheutti välillisesti nilkkamurtuman.

Nilkkaa parannellessa menikin kaunein kesä ja polvi operoitiin melko pian kipsin poiston jälkeen. Kaikkien näiden operaatioiden toipumisen ajan biologinen reumalääkitys oli tauolla ja se toi toipumiseen oman haasteensa.

Kuitenkin jalka vähitellen parani, mutta mennessäni poistattamaan polvesta tikkejä, alkoi flunssa oireilla. Tämän flunssan jälkimainingeissa ilmeni, että poskiontelossa on kysta, joka oli alkuun reumalääkärin mielestä este biologiselle lääkitykselle. Kystakuviota selvitellessä vierähti taas kuukausi jos toinenkin ja juhannukselta alkanut lääketauko jatkui marraskuun lopulle.

Lääketauolla jouduin tekemään valitettavan paljon tuttavuutta myös reumalääkärini kanssa. Johonkin kyselyyn laskin, että kävin pelkästään lääkärin vastaanotolla tai sairaalassa 25 kertaa. Lisäksi olen käynyt hoitajan vastaanotolla ja puhunut lääkäreiden ja hoitajien kanssa puhelimessa lukemattomia kertoja. 

Tuntuu, että valo tunnelin päässä on ollut liian usein vastaan tuleva juna. Onneksi se ei ole tehnyt pahinta mahdollista tuhoa, mutta ei niistä törmäyksistä ole kolhuitta selvitty. Toisaalta kolhut ovat opettaneet paljon ja uskon olevani joltain osalta huomattavasti vahvempi ihminen kuin vielä vuosi sitten.

Yhtään uuden vuoden lupausta en tehnyt vuodelle 2014, mutta useita toiveita silti esitän. Ensiksikin toivon, että vastoinkäymiset terveyspuolella jäävät vuoteen 2013 ja tie lähtee vähitellen nousemaan vakaasti. Osana tähän terveydentilan paranemiseen liittyy myös sopivan ja tehokkaan reumalääkityksen löytäminen.

Toinen suuri toive on oman paikan löytäminen työelämässä. Kovasti toivon, että löydän itselleni sopivaa ja mielekästä työtä, jossa viihdyn. Vaikka selkeää paikkaa ei löytyisikään, haluaisin kuitenkin nähdä selkeän tavoitteen, jota kohti lähden ponnistelemaan. Tällä hetkellä tuntuu, että olen ainakin loppuvuoden 2013 vain ajelehtinut eteenpäin ilman sen suurempaa tavoitetta ja päämäärää.

Kolmas toive liittyy suuresti tämän blogin alkuperäiseen ideaan. Haluan olla siinä kunnossa, että voin aloittaa tavoitteellisesti Teräs-Kaislan rakentamisen. Vuosi 2013 meni sekä painon pudotuksen että kunnon kohotuksen osalta pahasti pakkasen puolelle. Haluan uskoa, että tämä on vain väliaikainen romahdus ja minulla on vielä mahdollisuus saada itseni hyvään fyysiseen kuntoon.

Neljäs edellisiä ehkä pienempi toive liittyy omaan mielenterveyteen. Sitä on koeteltu vuonna 2013 vähintään riittävästi ja todella toivon, että vuosi 2014 tuo mukanaan työkaluja myös omasta mielenterveydestä huolehtimiseen. Sekä sairastuminen krooniseen sairauteen nuorena että vuoden 2013 vastoinkäymiset syövät henkisiä voimavaroja paljon ja nyt koen niiden olevan todella vähissä. Toivottavasti voi vuoden vaihteessa 2014/2015 kertoa olevani henkisesti paljon vahvempi ihminen.

Yllättäviä vaikeuksia

Oikea etusormeni on kipuilut jonkin aikaa. Eilen ja tänään olen ollut tilanteessa, jossa joudun valitsemaan syömiseni sen mukaan, millaista ruokaa sormi antaa syödä. Veitsen käyttö on ollut melko haastavaa, joten on pitänyt valita ruokia, joissa ei tarvitse kamalasti leikellä mitään. Täytyy myöntää, että tällaiset hetket ovat henkisesti yllättävän vaikeita, kuten muutenkin taudille periksi antaminen.

Illalla pohdin opiskelukaverin kanssa juoksemisen tavoitteiden asettelua ja vähän treenaamistakin. Kyllä on mukava keskustella ihmisen kanssa, jolla on asiasta vähän kokemusta ja vahvat mielipiteet. Kaikkia hänen ajatuksiaan en suostu nielemään, mutta onpa ainakin toinen näkemys.

Tavoitteiden asettelua

Etsiskelin tänään netistä jotain juoksuohjelmaa, jonka avulla taas kehittyisin juoksemisessa. Tuntuu, että juoksuohjelma toi treenaamiseen mielekkyyttä. Nykyään lenkit ovat hyvin samantyyppisiä yleensä matalasykkeisiä hitaita juoksuja. Homma muuttuu helposti tylsäksi ja edistyminenkin on paljon hitaampaa, kun ei tarvitse ylittää itseään, vaan kokoajan pysyy siinä tutussa ja helpossa treenissä. Yksin vaihtoehto on edelleen tuon Porin juoksukoulun juokseminen uudelleen, luultavasti sekin tekisi hyvää sykkeille, kun alusta saakka yrittäisi pysyä järkisykkeissä. Lyhyen pätkän juokseminen hitaasti ei ole ollenkaan niin tylsää kuin pitkän pätkän. No päätyi mihin ratkaisuun tahansa, ensin pitää saada jalat siihen kuntoon, että niillä voi juosta - kipeitä niveliä en halua juosten rasittaa.

Tuolla samalla googlailureissulla päädyin triathlonin lajiesittelyn pariin ja totesin, että tuohan voisi olla mukava laji. Treeneissä on vaihtelevuutta reilusti ja pikamatka ei edes minun silmissäni vaikuta mahdottomalta: uintia 500 - 750 m, pyöräilyä 10 km ja juoksua 5 km. Tällä hetkellähän kaikki nuo menevät yksistään, yhdessä en ole kokeillut, paitsi joskus vuosia sitten pyöräillyt uimahallille uimaan ja takaisin kotiin. Tällä kunnolla tuo ei varmasti mene, mutta olisi siinä kuitenkin haastetta ja tavoitetta - esimerkiksi kesälle 2013.

Lajeina pyöräily on minulle varmasti hankalin - en ole säännöllisesti pyöräillyt yli kymmeneen vuoteen. Avovesiuinti tuo toki omat haasteensa, mutta jos tavoitteena on ensisijaisesti päästä maaliin, en uskoisi senkään olevan ylitsepääsemätöntä. Lisäksi ainakin muutamana viime vuonna on Helsingissä järjestetty tapahtuma, jossa uinti tehdään altaassa. Muutenkin sen tapahtuman matkat ovat lyhyemmät ja ainakin nettikeskusteluiden perusteella ilmapiiri on hyvin kannustava. Sellaisesta voisi olla helppo aloittaa.

Tavoitteiden asettamisen lisäksi harrastin tänään myös liikuntaa: kävin uimassa. Tosin altaassa oli sen verran ruuhkaa, että uin vain vartin ja lähdin kotiin. Ei ollut oikein uintifiilis, vaikka itseni hallille sainkin. Uinti ei oikein kulkenut ja muutenkin oli tosi voimaton olo.

Katselin myös uimakouluja - aika passeliin aikaan olisi vapaauintiryhmä naapurikunnan uimahallilla. Tosin sinne oli jäljellä enää varapaikkoja. Mietin, että pitäisikö sinne ilmoittautua vai jättää kevääseen - jos silloin sattuu olemaan tällä seutukunnalla. Toisaalta ei se hukkaan mene, vaikka sen nyt jo syksyllä kävisikin. Taatusti vapaauintini tekniikassa on paljon parantamisen varaa. Vapaauinti on uintityylinä sellainen, joka oikeasti haluaisin oppia hyvin, koska väittävät sitä paitsi nopeaksi myös kohtalaisen kevyeksi uintimuodoksi.

Syvät lihakset treenissä

Tänään oli taas voima&venytystunti. Tällä kertaa tunti tuntui kuluvan huomattavasti nopeammin kuin viime viikolla ja kaikkia liikkeitä tehtiin vähemmän aikaa ja vähemmän toistoja. Todellisuus lienee omia tuntemuksia ihmeellisempi ja oikeasti jumpassa ei ollut enempää liikkeitä kuin edellisellä kerralla, liikkeet vaan olivat tutumpia.

Nivelet ovat kipuilleet koko päivän ja en lähtenyt aamulla juoksulenkille, vaikka olin suunnitellut sellaista tälle päivälle. Päivällä käveltiin koiran kanssa vajaan tunnin lenkki ja silläkin toinen nilkka ja päkiä huusivat apua. Huomennakaan ei varmasti tarvitse juoksemaan lähteä, vaikka kova hinku olisikin päästä oikeasti kovalle lenkille tai reippaan liikunnan pariin. Jos hinku menee loppuviikosta sietämättömäksi, pitänee painua uima-altaaseen uimaan matkaa.

Olen tässä miettinyt, että pitäisiköhän aloittaa tuo juoksukoulu alusta. Tällä kertaa tavoitteena voisi olla enemmänkin sykkeiden pitäminen alhaalla kuin juoksuajan ja matkan pidentäminen. Nyt en kuitenkaan vielä ole riittävän motivoitunut juoksukoulun uudelleen aloittamiseen, joten sulattelen tätä ajatusta jonkun tovin ja samalla parantelen noita jalkoja.

Kunto kohoaa vähitellen

Tänään olisi juoksuohjelman mukaan ollut vuorossa vähän vauhdikkaampi lenkki. Siis mittaa olisi joku parisen kilsaa, mutta vauhti melko kova. Aamulla oli kuitenkin sen verran jumahtanut ja väsähtänyt olo, että päätin uskoa sykemittariani ja hölkkäillä matalilla sykkeillä lyhyehkön lenkin. Siispä lopputuloksena vajaan kolmen kilometrin lenkki 5,5 km/h keskinopeudella - siis todella hiljaa.

Jotain hyödyllistä tuo sykemittarikin on saanut aikaan. Maltan sen kanssa juosta hitaita lenkkejä. Kun joku selkeästi laskee sykerajat ja seuraa niitä, on helpompi pysyä niissä eikä antaa sykkeiden hissukseen nousta ylemmäs. Toisaalta se tarkoittaa sitä, että haaveet juoksunopeuden kasvattamisesta saa tällä erää heittää romukoppaan. Toisaalta haluan uskoa, että kunto nousee vähitellen myös noilla matalammilla sykkeillä ja sitä kautta vauhtikin kasvaa vähitellen. Intervallilenkit ja kovempi vauhtiset lenkit toki pidän ohjelmassa, mutta pitkät lenkit pyrin juoksemaan sykemittarin ohjaamaan tahtiin.

Sellainen jännä havainto tuli tänään alkuverryttelykävelyllä, että vielä kesän alussa reipas kävely riitti helposti pitämään sykkeet keskialueella. Nyt pitää oikeasti keskittyä kävelemään reippaasti ja pitkin askelein, että sykkeet nousevat pysyvästi kunnonkohotusalueelle. Eli selkeästi kehittymistä tapahtuu, vaikka päivittäisessä elämässä ja lenkeissä sitä ei huomaa.

Alussa juoksukunnon kohoamisen huomasi selvästi juostujen matkojen pidentymisenä. Nyt kuitenkin matkat ovat jo niin pitkiä, ettei niiden pidentäminen ole samalla tavalla palkitsevaa. Pitkään juoksulenkkiin saa uhrattua alku- ja loppukävelyineen puolisen toista tuntia, ei juoksuajan pidentäminen enää kovasti houkuttele. Uskallan väittää, että jaksaisin hölkätä 10 kilometriä, mutta aikaa siihen menee niin paljon, ettei kiinnosta ottaa moista lenkkiä säännölliseen ohjelmistoon.

Nautittavaa juoksua

Tälle päivälle olin varovasti suunnitellut 5 kilometrin juoksulenkkiä. Kuitenkin ajatuksella, että juoksen sen mikä on kivaa, enkä yritä suorittaa mitään. Lähdin hölkkäilemään ihan uuteen suuntaan - kohti kaupungin keskustaa ja muutenkin ihmisten ilmoille. Tähän saakka lenkkini ovat suuntautuneet rauhallisemmille alueille - osittain sen takia, että en ole halunnut juosta ihmisten keskellä. Tänään aamulla kuitenkin kaipasin vaihtelua normaalin edestakaisin juoksemiseen sijaan.

Oli todella mukava lenkki. Reilun 5 km juoksin ja käytännössä kiersin kaupungin. Alusta saakka olo oli sellainen, että tänään haluan juosta vaan rauhallisen lenkin ja nauttia liikkumisesta. Tästä asenteesta lopputuloksena oli melko matalasykkeinen lenkki, joka ei kuitenkaan ollut mikään yltiöhidas, vaan keskivauhti pyöri samoissa lukemissa kuin tähänkin saakka. Kaikki vain tuntui astetta kevyemmältä.

Osa syyllinen tähän taitaa olla hengenahdistus, joka loisti poissaolollaan ja muutenkin koko kroppa tuntui olevan hyvässä vireessä. Rauhallinen kävely Tallinnassa ja kortisonikuuri ovat selvästi tehneet tehtävänsä. Selkä oli todella vetreän tuntuinen jo sängystä noustessa, eikä mihinkään muuallekaan ole sattunut. Tai no etureidet ovat mieltä kirkon torniin kiipeämisestä, mutta se on tervettä kipua. En pysty edes muistamaan, koska olo olisi ollut näin hyvä. Tähän voisi melkein tottua.

Mietinkin tänään lenkillä, että mikä on se, mitä juoksemiselta haluan. Kun aloitin, tavoitteena oli, että haluan oppia juoksemaan ja löytää siitä sen hyvän olon. Tämän päivän lenkillä tuli selväksi, että tämän olen nyt löytänyt. Kun aloitin juoksemisen Porin juoksukoulussa, luonnolliseksi tavoitteeksi muodostui 10 km:n lenkki. Nyt parin viimeisen viikon aikana juoksuharjoitteiden tekeminen on tuntunut liikaa suorittamiselta, kun edistymistä ei tapahdu samalla tavalla kuin juoksukoulun alussa.

Tänään ajattelinkin, että lopetan juoksukoulun seuraamisen ja tyydyn nauttimaan juoksemisesta. Yritän juosta ainakin kaksi viiden kilometrin lenkkiä viikossa ja sen lisäksi ehkä pari lyhyempää lenkkiä. Kuitenkaan en tavoitteellisesti enää lähde nostamaan juoksukuntoani. Luultavasti kunto kuitenkin nousee vähitellen ja lenkit pitenevät tai nopeutuvat, mutta teen tämän oman fiiliksen mukaan, en suorittamalla vaan nauttimalla.