Reviiri laajenee

Painorajoitusten poistuminen on helpottanut jo ihan arkiaskareita merkittävästi. Vaikkei jalka vielä olekaan kunnossa, sen kanssa eläminen helpottuu päivä päivältä. Nyt jo uskaltaa hoitaa asioitaan esimerkiksi keittiössä ilman keppiä ja sisätiloissakin tulee pääasiassa liikuttua yhdellä kepillä.

Sen lisäksi, että sisällä liikkuminen on helpompaa, pääsee kahden kepin kanssa myös ulkona pidemmälle. Eilen askelmittari näytti yli kahta tuhatta askelta. Kävely koostui melko pienistä pätkistä, mutta kuitenkin pääsen taas liikkeelle.

Ilman kipsiä en ole vielä kamalasti astua jalalle. Juuri tänään suihkussa käydessäni kokeilin hieman varata, eikä se ollut kivuliasta. Jalan uudelleen rikkominen kuitenkin pelottaa, joten ilman kipsiä asiat ottaa melkoisen paljon rauhallisemmin. Vähitellen on takaraivoon hiipinyt pelko myös kipsin poistosta. Miten jalan kanssa sitten pärjää?

Jalka on myös särkenyt useampana iltana. Ei mitään sietämätöntä, mutta sen verran, että olen joutunut ottamaan mietoa kipulääkettä saadakseni unen päästä kiinni. Ilmiselvästi jalka siis rasittuu päivän mittaan. No on ainakin käytetty.

Käyttämisestä kertoo myös kipsin kantapää, joka on melko hyvin kulunut. Ei se vielä puhki ole, mutta näkee siitä, että jalalle on astuttu. Fysioterapeutti yritti opettaa minua kävelemään varpaiden varassa, mutta minusta se tuntui epänormaalilta, joten jo vastaanotolla minulle neuvottiin enemmän kävelyä muistuttava liikkumistapa ja sitä olenkin noudattanut. Nyt täyspainovarauksella nilkka (ja kipsi) ei taivu niin paljoa, että jalkaan saisi normaalin rullaavan askeleen, joten kävely on melko tönkköä.

Selkä pitää selkeästi tästä reilummasta liikkumisesta. Se ei ole oireillut ollenkaan niin paljoa kuin vielä muutama viikko sitten. En tiedä, mikä vaikutus on tuolla kipulääkityksellä. Kädet oireilevat kuitenkin jonkun verran, mutta niidenkin kanssa pärjää. Vähitellen on lääkeannosta joutunut nostamaan, mutta vielä on nostovaraa lääkärin ohjeen enimmäisannokseen. Tämä tosin olikin tiedossa

Sukulaisuussuhteiden hoitoa

Koska sairauslomalla on aikaa ja samaan yhteyteen oli useampikin sukulainen Turussa, päätin lähteä isäni kanssa tervehtimään heitä. Reissussa tulikin sitten oltua yksi yö. Käveltyäkin tuli melkoisen paljon enemmän kuin edelliseen viiteen viikkoon. Olen melko yllättynyt, miten hyvin jalka kesti reissun rasitukset. Se oli kyllä sekä eilen että tänään melko turvoksissa, mutta vain hieman arka.

Tuo kipsi on aika hyvä mittari turvotukselle. Eilen ja tänään aamulla kipsi meni hyvin kiinni, mutta päivän mittaan jalka turposi sen verran, että kipsiin jäi reilun sentin rako. Onneksi on ortoosi, niin turvotukselle pääsee antamaan tilaa ja toisaalta saa kylmää heti turvotuksen päälle.

Sukulaisia oli mukava nähdä ja tuli käytyä ihan asiallistakin keskustelua reumaatikkosukulaiseni kanssa. Tähän saakka keskustelu hänen kanssaan on ollut lähinnä voivottelua ja kauhistelua siitä, miten surkeaa elämäni täytyy olla, kun olen melko nuorena sairastunut näin ikävään sairauteen.

Kävelemään opettelua

Tänään poistuivat viimeiset painorajoitteet tuon nilkan kanssa. Nyt pitää siis vain oppia taas luottamaan siihen ja opetella kävelemään. Kipsi on kuvioissa mukana vielä reilun viikon, mutta kipsin poistoa odotellessa kävellään kipsin kanssa ja kiusataan jalkaa painolla. Kuulemma astuminen on välttämätöntä paranemiselle, joten fysioterapeutin ohjeen mukaan varovasti kohti täyspainovarausta.

Kuvittelin, että täyspainovaraus olisi henkisesti vaikeaa, mutta astumiseen liittyvän henkisen taistelun kävin jo osapainovarauksen kanssa, joten painon lisääminen jalalle ei ollut kovin vaikeaa. Aika näyttää, miten jalka kipeytyy rasituksesta.

Varausharjoittelua

Olen äärettömän yllättynyt, miten vaikeaa on laittaa painoa tuolle jalalle. Kun on lähes kuukauden välttänyt sille astumista, on henkisesti todella hankalaa astua sille. Varaus ei satu lainkaan, mutta silti sitä jalkaa varoo jatkuvasti ja pitää oikein aktiivisesti joka askeleella astua, ettei se kulje vapaamatkustajana mukana. Toivottavasti astuminen ajan myötä helpottuu.

Muutenkin kävelemään opettelu tulee olemaan vielä melkoinen projekti. En tiedä kauan menee, että jalalle osaa astua normaalisti asiaa ajattelematta. Toisaalta nyt kuitenkin alkaa vähitellen löytymään uskoa, että jalka tervehtyy. Pitkä tie on varmasti vielä edessä, mutta eteenpäin mennään.

Tänään olen selvitellyt myös tuon uuden kipulääkkeen kuvioita. Liian helposti sekään ei näytä menevän, mutta toivottavasti se selviää ajan kanssa. Lääkäri oli kirjoittanut tekstiin yhtä, sairaanhoitajan sanojen mukaan tehnyt toista ja minun reseptini näyttävät kolmatta. Pitänee huomenna soitella perään, että miten tämä kuvio lopulta menee.

Painoyllätys

Viikon reissu Savoon on vihdoin takana ja pääsen ensi yöksi omaan sänkyyn nukkumaan. Reissu oli kokonaisuudessaan mukava, vaikka olikin melkoisen rankka etenkin henkisesti. Nyt saan olla yön ihan yksin ja omassa rauhassa ja kaiken huipuksi hyvässä sängyssä.

Tänään tuli myös 4 viikkoa nilkkamurtumasta ja hipaisuvaraukset ovat nyt historiaa tuon nilkan osalta. Jatkossa jalalle laitetaan enenevässä määrin painoa. Tämä viikko nyt alkuun noin 15 kilon varauksella ja ensi viikolla kokopainolla.

Aamusta liikuin niin, että laitoin painoa arviolta sen sallitun, koska vaakani oli kotona. Vasta illalla pääsin kokeilemaan 15 kilon varausta ja sen suurus yllätti. Nyt olenkin yrittänyt hakea tuntumaa moiseen painoon.

Muutoksia suunnitelmiin

Kansanviisaat sanovat, ettei vahinko tule kello kaulassa. Niin taisi käydä nytkin. Sunnuntaina ajattelin jatkaa lopputyön parissa. Ennen kuin pääsin työn pariin piti käydä selvittämässä parikin asiaa ulkotöissä. Otin kesäharjoittelijan matkaan ja viimeisellä etapilla tuo vammapolven jalka petti jostain syystä alta ja kaaduin oikein huolella. Polvi otti asiasta osumaa, mutta pahimmat vahingot kärsi nilkka.

Nilkka oli aivan väärässä asennossa eikä kantanut yhtään. Minä tietysti alkuun soitin terveyskeskuspäivystykseen, että mitä pitäisi tehdä. Tuli komento soittaa ambulanssi, että kuljetuksesta saadaan edes jollain tapaa miellyttävä, kun nilkka saadaan lastaan. Tein työtä käskettyä ja matka jatkuikin sitten lanssilla kohti kalakukkokaupungin sairaalaa. Tämä olikin hyvä ratkaisu, koska sain sillä tavoin myös kipulääkityksen matkalle. Olin kuulemma tämän lanssin ensimmäinen potilas, joka puhalsi alkometriin nollatuloksen.

Loppupäivä olikin sitten melkoista hulinaa. Ensimmäinen melkoinen operaatio oli saada nilkka paikalleen ja kipsiin, jotta se saatiin kuvattua likimain oikeassa asennossa ja päästiin arvioimaan vaurioiden suuruutta. Lääkäri sanoi jo tässä kohti, että nilkka vaatii leikkauksen. Kuitenkin leikkauspaikka oli vielä hämärän peitossa - leikataanko siellä vai kotikunnassa.

Röntgenkuvien ja niiden perusteella otetun viipalekuvauksen jälkeen ensiavun lääkäri ilmoitti, että hän keskustelee vielä leikkaavan lääkärin kanssa, mutta nilkka joka tapauksessa operoidaan vielä samana iltana. Näin sitten kävi. Taisin olla ensiavussa noin neljä tuntia ennen kuin siirryin sieltä suoraan leikkaussaliin. Parituntia ruuvailivat nilkkaa kasaan ja leikanneen lääkärin mielestä lopputulos oli hyvä ja nilkka saatiin stabiloitua.

Heräämöreissun jälkeen matka jatkui osastolle, jossa olinkin kaksi yötä. Ensimmäinen yö oli melkoisen kamala ja pyysin lisäkipulääkettä parin tunnin välein. Samaa rataa meni myös ensimmäinen aamupäivä ja lääkärikierrolla lääkärin kotiutuspuheet tuntuivat todella ennen aikaiselta. Hoitajat olivat samaa mieltä, että ensin pitää saada kipu hallintaan.

Ensimmäinen sairaalapäivä menikin sitten torkkuessa, nilkkaa kylmätessä ja fysioterapeutin hätistelemänä myös liikkeellä keppien ja muiden apuvälineiden kanssa. Sain myös yksin liikkumisluvan, joten pääsin nauttimaan liikkumisen vapaudesta edes yksinäisen vessareissujen verran. Pienestä sitä osaa ihminen olla onnellinen.

Seuraavana aamuna olinkin yhtä mieltä lääkärin kanssa kotiin lähdöstä ja päivä menikin sitten lähtöä odotellessa. Jalka oli tähän saakka ollut lastassa, mutta kotiin lähtiessä se kipsattiin ja kipsin jälkeen röntgenkuvaamalla varmistettiin, että nilkka on hyvässä asennossa ennen kotiutusta. Matka kotipaikkakunnalle hoitui sitten paaritaksilla ja olin myöhään illalla perillä.

Kotiin pääsy tuntui hyvältä ja virkisti mieltä, vaikka täällä on portaita enemmän kuin riittävästi ja niiden liikkuminen yksijalkaisesti ei ole erityisen helppoa. Siirrynkin täältä melko pian muutaman kilometrin päähän yksiöön, jossa kaikki toiminnot ovat samassa tasossa, joten portaita ei ole pakko kulkea kuin sinne päästäkseen.

Tänään aamiaisen jälkeen olin istahtamassa nojatuoliin, kun polvilumpio päätti yllättäen muljahtaa pois paikaltaan. Taas soitin ohjeita terveyskeskuksesta ja sen jälkeen soitin lanssin. Lanssipojat saivat polvilumpion melko helposti paikalleen, joten jatkoin matkaa isäni kyydillä kohti terveyskeskusta. Siellä lääkäri tutki polven ja konsultoituaan kokeneempaa kollegaansa lähetti sairaalan ensiapuun.

Sinällään polvilumpion luksaatio ei ole hankalasti hoidettava vaiva, vaan sen hoitoon käytetään ortooseja, jotka tukevat patellan paikalleen. Niitä ei vaan voinut käyttää, koska jalka on melkein polveen saakka kipsissä. Polvilumpion tukemista sitten ihmetelivät pari lääkäriä, kipsimestari, sairaanhoitaja ja fysioterapeutti. Lopputuloksena oli, että paras tulos saataneen kinesioteippauksella ja polven taivutusrajoituksilla. Eli nyt on sitten pidettävä jalka suorana lonkasta alaspäin ja toivottava, ettei luksaatio toistu.

Jostain syystä sitä miettii, uskallanko huomenna herätä ollenkaan. Tuntuu, että lähes kaikki menee pieleen, teki mitä tahansa.