Lääkepöllyssä

Eipä ole useampaan päivään tullut blogiin kirjoiteltua. Selkä on ollut sen verran kipeä ja hankala, että valtaosa energiastani on mennyt pelkästään koulupäivistä selviämiseen. Iltaisin olen lisäksi ollut melko kiireinen ja se yhdistettynä väsymykseen ei ole ainakaan lisännyt kirjoittamisintoa. Niinpä en sitten ole blogia päivitellyt. Ei sitä aina voi jaksaa.

Opinnoissa oli keskiviikkona ulkopuolinen luennoitsija ja halusin mennä kuuntelemaan hänen sanomisiaan. Niinpä hankkiuduin koululle, vaikka ehkä fiksumpi ratkaisu olisi ollut jäädä potemaan. Päivä meni kuitenkin kohtalaisesti riittävän kipulääkityksen, lihasrelaksanttien ja seisomisen turvin. Koulupäivä oli erityisesti henkisesti todella tärkeä, koska kämpillä ajan tappaminen oli todella tylsää ja huone rupesi jopa ahdistamaan.

Keskiviikkoiltana kävin puolestani katsomassa erästä koirapoikaa ihan uteliaisuudesta. Oli todella miellyttävää nähdä oman kurssin ulkopuolisia ihmisiä. Koirakin vakuutti minut. Toivottavasti tältä saralta on enemmän kerrottavaa loppuvuodesta. Aika näyttäköön.

Torstaina koulussa jatkettiin alkuviikolla aloitettua projektia. Minulla piti olla opintoihin liittyvä kehityskeskustelu puolilta päivin. Sovin keskiviikkona, että hankkiudun paikalle ainakin kehityskeskusteluun. Aamulla selkä tuntui melko hyvältä ja lähdinkin koululle jo aamusta. Koululle lähteminen oli virhe. Olin auttamattoman pihalla koko tehtävästä. Lisäksi jouduin istumaan väkisin turhan pitkiä aikoja. Päivästä tuli todella raskas ja kivulias.

Kun teki tehtäviä, joissa joutui oikeasti ajattelemaan, huomasin selvästi, miten lihasrelaksantit ja vahvemmat kipulääkkeet vaikuttavat. Kokoajan tuntui, kuin olisin ollut noin vartin jäljessä tapahtumista. Keskustelun seuraaminen oli poikkeuksellisen vaikeaa ja melko paljon henkistä energiaa kului pelkästään olemiseen. Kaiken huipensi se, että kehityskeskustelut siirrettiin jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Täysin turhaa kärsimystä koko päivä.

Perjantaina oli taas vuorossa ulkopuolinen luennoitsija, jota lähdin kuuntelemaan mielenkiinnolla. Hyvän luennon hän pitikin, mutta minua ärsytti melkoisesti numero, jonka koulutuksemme koordinaattori teki selästäni. En tykkää olla tuolla tavalla huomion keskipisteenä ainakaan kipujeni kanssa.

Muutenkin olen kokenut tuon koordinaattorin asenteen selkääni melko ikäväksi ja vähätteleväksi. Voi toki olla, että tulkitsen asiaa liikaa ja luen rivien välit väärin. Kuitenkin jo vastaus ilmoitukseeni sairauslomasta oli minusta aivan vääränlainen. Sisältö oli kutakuinkin sellainen, että minun olisi syytä olla paikalla eikä kipeä selkä oikein ole syy olla poissa.

Minä koen muutenkin huonoa omaatuntoa kaikista sairauspoissaoloista, enkä todellakaan tarvitse yhtään tilanteeni kyseenalaistamista. Ihan vapaaehtoisesti olen ravannut lääkärissä, syön lääkkeitä, jotka sekoittavat pään ja maksan tästä lystistä vähintään riittävästi. Tokihan selkäkipu on yksi niistä syistä, joita käytetään syynä vilpillisiin sairauslomiin. Silti toivoisi jotain kunnioitusta toisen oireita kohtaan.

Surkeudesta selkäkipuun

Eilinen meni pitkälti oman surkeuden suremiseen. Huonot päivät tuntuvat seuraavan kipuepisodeja kuin junan vaunut veturia. Kun luulee, että pahin on ohi ja kivut jälleen hanskassa, hyökkää takavasemmalta ahdistus ja alemmuuden tunne. Näin siis silloin, kun moista vähiten osaa odottaa. Eilen pakotin itseni elokuviin, mutten erityisesti nauttinut reissusta, vaan tuntui henkisesti todella raskaalta hankkiutua ulos ovesta.

Tänään aamulla heräsin henkisesti paljon paremmassa kunnossa. Kunpa fyysisestä kunnosta olisi voinut sanoa samaa. Alaselkä oli kuin tulessa ja sängystä ylös pääseminen oli todella haastavaa. Käsiäkään ei voinut juuri nostaa, koska silloin viilsi alaselästä todella kovaa. Taistelin kuitenkin itseni liikkeelle ja hankkiuduin vesijumppaan. Vesijumppa ei pitkään aikaan olekaan ollut näin tuskaista. Kaikki kiertoliikkeet sattuivat hurjasti ja altaasta ylös kiipeäminen meinasi jäädä tekemättä.

Ajattelin vielä kokeilla kävelemistä paikasta toiseen, mutta koska se ei auttanut hankkiuduin terveyskeskuspäivystykseen. Kolmen tunnin jonottamisen jälkeen tapasin kandin, joka hyväksyi diagnoosiehdotukseni, muttei osannut pistää kortisonia. Käytiin läpi aika iso liuta hoitovaihtoehtoja, joista valtaosasta kieltäydyin.

Tunsin olevani melkoisen hankala potilas, koska minulle ei kelvannut tulehduskipulääke piikkinä eikä suun kautta eikä kortisonikuuri. Lopulta päädyttiin ratkaisuun, että kokeilen lihasrelaksantteja ja jos ne eivät auta, hankkiudun jonkun pistämiskykyisen vastaanotolle. Samalla lääkäri kirjoitti minulle viikon sairausloman selän takia.