Potilas vastaan lääkärit

Ensin soitti minulle ennestään vieras psykiatri. Kommentti maksa-arvoihin oli, että ei noista nyt tarvi huolestua ja sen lisäksi sanoi puhelun aikana 3 kertaa, että psyyken lääkkeet eivät maksa-arvoja nosta eikä niille tarvita maksa-arvoseurantaa. Maksa-arvoista huolestuminen on ihan turhaa. Pitkällisen väännön jälkeen totesin, että pakko on jotain tehdä, koska nämä arvot estävät reumalääkityksen. Pitkin hampain suostui lopettamaan tuon neuroleptin ja laittoi uudet maksakokeet.

Soitin sitten varmistaakseni reumapolille, että eihän reumalääkkeisiin kosketa. Sieltä sitten soitti polin toinen lääkäri takaisin ja totesi suurin piirtein ensimmäiseksi, että minun pitää tehdä päätös, että kumpi puoli on tärkeämpää reumatologinen vai psykiatrinen. Komensi sitten tauolle kaikki maksaa rasittavat lääkkeet määrittelemättä sitä sen tarkemmin. Kielsi samalla myös kaikki lääkkeet, jotka voivat nostaa maksa-arvoja. Erikseen totesi useampaan otteeseen myös, että Cymbalta pitää lopettaa, koska sekin voi nostaa maksa-arvoja.

Olin tuosta reumalääkärin puhelusta niin yllättynyt ja hämmentynyt, että en edes tajunnut kysyä, että jos ajan kaikki lääkkeet alas, jätän kaikki ketoprofeeni- ja parasetamolivalmisteet käyttämättä, miten hoidan kipua? Toisaalta turha sitä olisi tuolta lääkäriltä kysyä, koska eihän reuma niin pahoja kipuja aiheuta, että parin viikon lääketauko niitä pahentaisi.

Selvää on, että viimeisin lääkekokeilu meni pieleen ja nyt korjaillaan sen jälkiä. Jo kerran on psyyken lääke väistänyt reuman tieltä - helmikuussa kun maksa-arvot viimeksi nousivat. Silloin pudotettiin Cymbaltan annos puoleen ja tehtiin siitä syyllinen maksa-arvojen nousuun, vaikka syyllinen olisi jopa todennäköisemmin löytynyt reumalääkepuolelta. Silloin oli minulle ja kaikille hoitaville lääkäreille selvää, että jos saadaan syyllinen muualta kuin reuman puolelta, niin tehdään "oikeusmurha".

Jaksan vain ihmetellä, miten minulla voi olla sukset näin pahasti ristissä reumapolin toisen lääkärin kanssa. Hän on hoitanut asioitani noin neljä kertaa ja joka kerta olen ollut tyytymätön hänen päätöksiinsä. Kipua hän vähättelee joka yhteydessä ja tämänkertainen kysymys siitä, haluanko olla reumaatikko vai masentunut, on minusta järkyttävä ylilyönti. Kuka haluaa olla kumpaakaan?

Lääketauon loppu

Sain ohjeeksi tarkastaa maksa-arvot kaksi viikkoa edellisistä laboista. Kaksi viikkoa osui samalle päivälle kun kuntoutustutkimuksen aloitus keskussairaalassa. Niinpä kävin sitten hoitaja- ja lääkärikäyntien välissä labrassa otattamassa maksa-arvot.

Sovittujen käyntien jälkeen kävin pyytämässä reumapolilta soittoaikaa reumahoitajalle. Sihteeri oli erittäin vahvasti sitä mieltä, että labratulokset pitää ehdottomasti soittaa terveyskeskuksesta ja jos niissä on häikkää, niin terveyskeskus sitten konsultoi reumapolia. Yritin kovasti selittää, että nyt ollaan tilanteessa, että olivat ne arvot mitä tahansa, reumalääkäri tekee päätökset lääkityksen jatkosta ja reumahoitaja on se kontakti, jota kautta saa yhteyden reumalääkäriin.

Sain kuitenkin soittoajan reumahoitajalle ja hän soittikin iltapäivällä. Maksa-arvot olivat tulleet alas ja sain luvan aloitella reumalääkkeitäkin pienellä annoksella. Hänellä oli jotain ongelmia tietokoneiden kanssa ja sovittiin, että hän soittaa seuraavana päivänä ja sovitaan seuraava tiputusaika.

Sujuvasti unohdin kipulääkeasian ensimmäisellä puhelulla. Onneksi muistin sen toisella kertaa ja sain lääkärille soittoajan maanantaiksi. Samalla sovittiin tiputus ensi viikolle. Todettiin, että tässä ei ole aikaa kuin viikko, joten edes minä en ennätä keksiä uutta tiputusestettä. Samalla sovittiin, ettei sovita seuraavaa tiputusta, vaan kuulostellaan oloa lähempänä sitä tiputusta.

Kiristystä kivun hoidosta

Reumalääketauko alkaa purra tosissaan. Samalla on pudotettu tuota masennuslääkettä, joka on toiminut myös kipukynnyslääkkeenä. Tämän kyllä huomaa olossa. Ensimmäisiä kertoja olen niin kipeä, että ulkopuolisetkin näkevät sen, tutuista puhumattakaan.

Sovittuja asioitahan ei peruta, joten kunnosta huolimatta menin mielenterveyshoitajan pakeille sovitulle käynnille. Hoitaja näki koko kurjuuden ja kuunneltuaan minua vastaanoton ajan, hän laittoi minut kovan paikan eteen ja ilmoitti, että kipua on nyt pakko hoitaa ja hän ei suostu katselemaan sitä, ettei asialle tehdä mitään. Minun vastusteluni ei mennyt läpi ja hyvä niin.

Hän antoi minulle kolme vaihtoehtoa kipulääkityksen tehostamisen suhteen. Joko hoidan asian itse vapaaehtoisesti, hän lähettää minut sairaalaan ja kipulääkitys hoidetaan kuntoon sitä kautta tai minut lähetetään hoitoon vastoin tahtoani. Yllättäen valitsin näistä ensimmäisen vaihtoehdon ja sovimme, että hän soittaa loppuviikosta tarkistaakseen, että olen tehnyt asialle jotain.

Eipä siinä ollut sitten vaihtoehtoa kuin ottaa asia puheeksi reumapolin kanssa. Ajatuskin pakkohoitoon joutumisesta näin pienestä asiasta tuntui aivan järjettömältä. Onneksi siis on kallonkutistaja joka osaa vedellä oikeista naruista.