Sairausloman vuosipäivä

Jos minulle olisi kaksi vuotta sitten sanottu, että olen vielä kahden vuoden kuluttua sairauslomalla, en olisi millään uskonut moisen edes olevan mahdollista. Totuus kuitenkin on, että vietin sairausloman kaksivuotispäiviä lääkärikäynneillä, joiden teemana oli sairausloman ja hoidon jatko. 

Paljon on muuttunut kahdessa vuodessa, mutta paljon on ennallaankin. Perussairaus ja sen aiheuttamat murheet ovat samoja kuin kaksi vuotta sitten. Painopisteet ja oireiden voimakkuus on hieman muuttunut, mutta tauti on kuitenkin sama reuma kuin aikaisemminkin. Reumalla on parempia ja huonompia päiviä. Sitä vastaan pystyy taistelemaan tiettyyn rajaan asti, mutta viime kädessä reuma on kuitenkin huomioitava.

Suurimpana uutena asiana mukaan on tullut masennus. Sinällään sekään ei ole syntynyt kahdessa vuodessa, mutta näiden kahden vuoden aikana olen tullut huomattavasti tietoisemmaksi masennuksestani. Se on osaltaan varmasti ollut mukana aikaisemminkin, mutta nyt aktiivisen hoidon myötä, siitä on tullut tietoisemmaksi. 

Kaksi vuotta sitten ennen sairauslomalle jäämistäni oli tiedossa yksi mahdollinen leikkaus. Sairausloma alkoi yllättävällä leikkauksella ja sen jälkeenkin akka on leikattu kolmesti. Siis kaikkiaan yhden tiedossa olleen mahdollisen leikkauksen lisäksi on leikelty kolmesti. Kaksi operaatiota osui samaan jalkaan, yksi poskionteloihin ja yksi käteen. Näistä leikkauksista kolmesta tuloksena oli huomattava parannus tilanteeseen. Käsileikkauksen osalta en ole vielä varma.

Sairausloman jatkoperusteet olivat reuman aktiivisuus ja masennus, samoja asioita kuin kaksi vuotta sitten. Kuitenkin tällä hetkellä ollaan tilanteessa, jossa yksinkertaisesti sinnittely ei enää ole mahdollista. Sinnittelyn ja asioiden siirtämisen sijaan on keksittävä muita keinoja ja niiden keinojen etsiminen vaatii aikaa ja energiaa, jotka ovat poissa työkyvystä. Niinpä työkaluja etsitään sairauslomalla.

Hyviä päätöksiä

Keskussairaala yllätti minut käsikirurgin määrittelemien tutkimusten tekoaikataulussa. Alle kuukauden kuluessa arviokäynnistä olin sekä hermoratatutkimuksessa että magneettikuvissa. Sattuivat vielä samalle päivälle, mutta eipä tarvinnut uhrata montaa päivää tutkimuksissa ravaamiseen.

Maanantaiaamupäivänä marssin hermoratatutkimukseen, jonka teki sama lääkäri kuin edelliselläkin kerralla. Lopputuloksena oli, että kättä ei leikattu turhaan - syksyllä löytynyt hermopinne oli poistunut. Ikävä kyllä oireita leikkaus ei vähentänyt.

Näillä tiedoin suuntasin sitten iltapäivällä magneettikuvaukseen. Ranne magneettikuvattiin sekä normaalisti että varjoaineen kanssa. Toistaiseksi elämäni tuskaisin magneettikuvaus, koska asento ei ollut missään kohti hyvä ja kuvaus kesti tavallista kuvausta pidempään. Saatiin kuitenkin tehtyä ja minä lopulta pääsin jopa ylös laverilta, vaikka se olikin vaikeaa.

Reilu viikko tutkimusten jälkeen minulle oli varattu vastaanottoaika kirurgian polille ja pääsimme keskustelemaan lääkärin kanssa ranteen jatkohoitosuunnitelmasta. Pelkäsin ennen vastaanottoa kaikkia mahdollisia päätöksiä, mutta yllättäen olin todella helpottunut, kun lääkäri totesi, ettei näe vielä tarvetta leikata vaan seurataan. Jos vuoden kuluttua käsi ei ole toipunut, niin sitten arvioidaan uudelleen. Tällä hetkellä siellä ei ole mitään leikattavaa ja paras hoitolinja on olla tekemättä mitään.

Vaikka pelkäsin tätä päätöstä, olin loppupeleissä todella helpottunut. Ei enää uusia leikkauksia ja toipumisia. Kädestä ei tullut niin hyvä kuin siitä olisi voinut tulla, mutta sen kanssa kuitenkin pärjää mainiosti ja päivä päivältä paremmin.

Käden tuomio

Minultahan leikattiin käsi marraskuussa, eikä leikkaus mennyt kuin Strömsössä. Silloin todettiin, että tehdään kädestä arvio 5-6 kuukautta leikkauksen jälkeen. Se hetki oli tänään.

En muista, koska olisin pelännyt niin paljon lääkärille menoa. Kaikki varteenotettavat vaihtoehdot olivat joltain kannalta huonoja. Jos kädelle ei tehdä mitään, se jää jossain määrin voimattomaksi ja huomattavasti huonommaksi kuin ennen leikkausta. Toisaalta taas edelliset kokemukset ovat sellaisia, ettei juuri tee mieli päästää ketään leikkaamaan kättäni enää. Erilaiset tutkimukset ovat henkisesti todella raskaita, enkä ehdoin tahdoin halua enää yhteenkään tutkimuskierteeseen.

Lisäksi kyseessä oli jälleen uuden lääkärin tapaaminen ja minun kokemukseni uusista erikoislääkäreistä eivät ole erityisen mairittelevia. Selvästi mukaan mahtui myös pelko siitä, että oireitani vähätellään. Kokemukseni kirurgeista ei missään nimessä helpottanut tilannetta.

Menin siis vastaanotolle hyvin arkaillen ja mietin moneen kertaan, miten asia pitäisi esittää. Oli todellinen yllätys, että lääkäri oli oikeasti ihminen, joka haluaa kohdata potilaansa. Hän oli myös selvitellyt löydöstä leikkauksen jälkeen ja hänellä olivat seuraavat askelmerkit jo selvillä. Hemangiooman tilaa selvitetään magneettikuvauksella ja leikkauksen vaikutusta hermoihin hermoratatutkimuksella. Sen jälkeen mietitään, mitä kädelle tehdään.

Leikkaussalissa oli puhe lähinnä radiologisesta tulppauksesta, mutta nyt lääkäri otti esiin vaihtoehdon hemangiooman kirurgisesta poistosta. Päätökset tehdään kuitenkin vasta tutkimusten jälkeen. Ajatus uudesta käsileikkauksesta ei houkuttele millään tavalla. Sen verran inhottava kokemus edellinen oli.

Romahdus

Ihmisen pää on kyllä niin kummallinen kapistus, etten ainakaan minä pysy perässä. Leikkauksen jälkeen tapahtumat tuli kuitattua huumorilla ja paljon tapahtumille naurettiinkin. Sellainen mustahuumori jyllää. Hurjaa hirtehishuumoria tulikin heitettyä tuttujen kesken. Yksikin kehotti ajattelemaan positiivisesti - leikkasivat oikean raajan ja selvisin siitä hengissä.

Kuitenkin totuus alkoi vähitellen selvitä ja ensimmäinen reaktio huolestutti minua jo melkein heti reagoinnin jälkeen. Asia ei missään nimessä ollut mikään läpihuutojuttu, joka menee ohi olankohautuksella. Olankohautuksella menikin ensimmäinen viikko.

Ensimmäisen kerran havahduin tilanteeseeni, kun kävin hoitamassa käytännön virastoasioita. Jokaisen käynnin jälkeen päädyin itkemään autoon, koska käynti ei mennyt, kuten suunnittelin. Ensimmäinen vaihe oli se, kun kelan virkailija sanoi, että tarvitsevat lausunnon myös työvoimaviranomaisilta. Tätä olin juuri heiltä kysymässä, mutta silti se oli peruste itkemiselle.

Jatkoin sitten kelasta työvoimatoimistoon, jossa infon työntekijä opasti minut asioimaan eri paikkaan kuin missä olin aiemmin asioinut. Tämä oli niin ison kriisin paikka, että minun oli pakko mennä hetkeksi rauhoittumaan vessaan ennen virkailijalle menoa. Sinällään asiointi meni huomattavasti kivuttomammin ja nopeammin, mutta silti moinen muutos tuntui kohtuuttoman suurelta.

Surkean päivän kruunasi vielä paketti, jota olin yrittänyt hakea edellisenä päivänä omasta postista, mutta se oli vahingossa toimitettu toisaalle. Nyt posti oli sitten päättänyt palvella asiakastaan hyvin ja olivat lähettäneet paketin kohti oikeaa postikonttoria. Niinpä kävin täysin turhaan vielä postissa.

Tämä oli sellainen vastoinkäyminen, että istuin autossa ainakin vartin itkemässä asioiden kurjuutta ja sitä, miten väsynyt ja loppu olen. Siis lopulta päädyttiin siihen tilanteeseen, että olen huijannut jopa itseäni kaikella sillä huumorilla, mitä olen leikkauksesta viljellyt. Lopputulos oli kuitenkin melko totaalinen romahtaminen.

Ei mennyt kuin Strömsössä

Tänään oli sitten se päivä, kun jo kertaalleen peruttu ranneleikkaus tehtiin. Ajatuksena oli siis avartaa ahdasta rannekanavaa ja päästää siten keskihermo pinteestä. Sinällään rutiinileikkauksena erittäin helppo ja kuntoutuminen on se haastavampi juttu. Joku sanoi, että leikkauksessa mene yleensä noin 10 minuuttia ja siihen päälle toki esivalmistelut kuten puudutus.

Minun tuurini kuitenkin päätti puuttua peliin oikein huolella. Ensiksi käteen tehty puudutus ei ollut alkuunkaan riittävä eikä verityhjiökään pysynyt toivotusti. Kun leikkausta aloiteltiin, kokeili hoitaja kiputuntoa pinseteillä ja tunsin sen kivun selvästi. Sain suoneen kipulääkettä ja leikkaus aloitettiin.

No ei se puudutus ollut siinä kohtikaan riittävä ja tunsin selvästi avausviillon. Sen jälkeen kirurgi lisäsi puudutusta paikallisesti ja he pääsivät jatkamaan operaatiota. Lisäksi sain suoneen toisen annoksen kipulääkettä, jotta kipu ei tuntuisi, vaikka puudutus ei olisikaan täydellinen.

Kun kirurgit saivat rannekanavan auki ja laajennettua, he löysivät ranteesta jonkun ihmeellisen verisuonimuodostelman, jota ei siis normaalissa ranteessa ilmeisesti ole. He soittivat paikalle kolmannen lääkärin, joka hetken ihmeteltyään kutsui paikalle neljännen. Niinpä sitten rannettani ihmetteli neljä lääkäriä ja lopputuloksena oli, että se verisuonimuodostelma saattaa hyvin aiheuttaa sormien puutumisoireet.

Sitä ei voitu poistaa, joten se nyt sitten jäi sinne ranteeseen. Sen kohtaloa mietitään, kunhan tämän operaation toipuminen on ohi ja nähdään, että oliko leikkauksesta mitään apua. Jos oireet eivät ole vähentyneet puolessa vuodessa, niin sitten on edessä liuta tutkimuksia. En voi sanoa odottavani moista innolla.

Toisaalta, koska minä olen minä, niin olisihan se nyt ollut yllätys, että asiat olisivat menneet, kuten oli suunniteltu. Onpa taas lapsenlapsille kerrottavaa.

Kristallipallo huollossa

Koska asiat voivat mennä helposti ja kivuttomasti tai kuten minulla, yllätyksettömyys sinäänsä olisi suuri yllätys. Viimeisen kahden vuoden aikana muutos on tuntunut olevan pysyvä olotila. Jos tekee jotain suunnitelmia tulevaisuuteen on melko varmaa, että suunnitelmat joutuu muuttamaan.

Tällä kertaa muutos tuli leikkaussuunnitelmiin. Oma olo on terve ja hyvinvoiva, mutta tulehdusarvot näyttivät toista. Viime viikon turvakokeet näyttivät tulehdusarvojen nousua, joten otimme varmistusverikokeet. Niidenkin mukaan on tulehdusta jossain. Ei muuta kuin puhelua päiväkirralle, että leikkaavatko vai eivät, kun oireita ei ole. Hoitaja kyseli leikkaavan lääkärin mielipidettä ja päätyivät siihen, että ei leikata ennen, kun tulehdusarvot ovat tasoittuneet.

Paras tai pahin asia tässä on se, että ennen leikkaamattomuuspäätöstä ennätin ottamaan puutiaisaivokuume- ja influenssarokotteet. Reumalääkärini antamien ohjeiden mukaan näiden rokotusten jälkeen ei voi antaa biologista lääkettä muutamaan viikkoon, koska lääke voi vaikuttaa rokotusten tehoon.

Tulin lopulta lopputulokseen, että koska en tätäkään kuviota tiennyt ennakolta, kristallipalloni on pakko olla huollossa. Se on, mitä ilmeisimmin ollut huollossa jo pidemmän aikaa, mutta tällä erää sitä olisi kaivattu totuttua enemmän.

Luottolääkärin päätös

Reumalääkäri soittikin päivää ilmoitettua aikaisemmin. Hän kertoi pitkin loppukesää tehtyjen tutkimusten tuloksista omat näkemyksensä. Niskan oireilun osalta hänellä oli erittäin positiivisia uutisia. Siellä on pieni välilevytyrä, joka ei kuvien perusteella paina hermoa, mutta voi aiheuttaa silti hermoärsytystä. Niskan alueen kipuilun se kuitenkin selittää. Hienoa tässä oli, että sen paraneminen kestää aikansa, mutta sen pitäisi kuitenkin parantua ihan itse.

Hermoratatutkimuksessahan löytyi hermopinne ja siitä reumalääkäri oli sitä mieltä, että käsikirurgi saa tutkia ja sanoa mielipiteensä. Aikaa odotellessa hän lupasi pistää kortisonia rannekanavaan. Valitettavasti pistosaika meni kuukauden päähän, joten tässä saanee kärsiä vaivasta useamman hetken.

Ystävien tuella

Viime syksynä, kun poskionteloista löytyi kysta, koin elämäni ensimmäisen henkisen romahduksen. Silloin taisi mennä useampi päivä vain itkien ahdistuspaniikissa. Sinällään kokemus oli oikeasti pelottava, mutta se oli myös ensimmäinen hetki, kun aloin vakavasti miettiä, että tarvitsen apua myös henkiseen pärjäämiseen.

Sen jälkeen vastaavaa oloa ei ole tullut ennen kuin nyt tämän leikkauspäätöksen jälkeen. Siinä mielessä oppimista on tapahtunut, että kun tunnistin nämä ahdistusoireet, en järkyttynyt niistä, vaan lähdin aktiivisesti etsimään apua oloon. Tälläerää tukeuduin paljon muihin ihmisiin. Kun tunnistin oireet, tiesin, että tarvitsen muuta ajattelemista, koska panikointi ei helpota asiaa yhtään. Varsinkin kun seuraavat päätökset tehdään ensi viikolla. 

Ensimmäisen yön vietin keskustelemalla netin välityksellä ihmisten kanssa ja purkamalla tuntemuksiani. Seuraavana päivänä kutsuin itseni kaverille kylään ihan vaan katselemaan lapsiperhearkea ja unohtamaan omat murheet ainakin hetkeksi. Vietin siellä sitten melko pitkään ihan vaan, koska en uskaltanut olla yksin, eikä kaverikaan tuntunut pistävän pahakseen leipomisapua. 

Kun sitten kotiuduin, avauduin asiasta parillekin kaverille, joista toinen osasi mitä ilmeisimmin esittää pari oikeaa kysymystä, jotka auttoivat työstämään ahditusta eteenpäin. Sen jälkeen, kun olin saanut asiaa hieman selväksi päässäni, alkoi sen työstäminen olla helpompaa. Sen jälkeen en olekaan saanut noita pahoja ahdistuskohtauksia.

Pitää vaan selvästi luottaa ihmisiin.

Hermot on

Viikko alkoi yhdellä inhokkitutkimuksellani, nimittäin hermoratatutkimuksella. Tällä erää tutkimus tehtiin käsiin. Aiempi kokemus jalkojen tutkimisesta oli melkoisen inhottava, mutta tällä erää tutkimus oli huomattavasti mukavampi.

Valitettavasti löydöksistä ei voi sanoa samaa. Varsinaisesti mitään selvyyttä ei niskan ongelmiin tullut, mutta toisesta kädestä löytyi rannekanavan ahtaumaan sopivat oireet. Tutkinut lääkäri ei nähnyt hoidollisesti muita vaihtoehtoja kuin leikkauksen ja samaa rytinää epäili, että toisessakin kädessä olisi alkavaa ahtaumaa, vaikkei se vielä näkynytkään tutkimuksissa. Kehotti siis varautumaan, että sekin leikataan lähitulevaisuudesta.

Tokihan asiat etenevät tästä niin, että tulokset menevät ensin reumalääkärille, joka muodostaa kuvan kokonaistilanteestani ja sen perusteella tekee päätökset jatkohoidoista. Kovasti toivoisin, että en joudu leikkauspöydälle, mutta aika näyttää, mihin tämä päätyy. Reumalääkäri soittelee minulle ensiviikolla ja kertoo, miten edetään.

Poskiontelo-operaatio

Maaliskuun alussa operoitiin poskiontelot. Vaikka minua viime vuonna operoitiin kahdesti, silti poskionteloleikkaus pelotti huomattavasti enemmän kuin kumpikaan jalkaleikkaus. Kaikki kertoivat ennen leikkausta, että siinä ei nukuteta, vaan se tehdään puudutuksessa. Minäkin vähitellen aloin uskomaan siihen, että joudun tyytymään puudutteisiin ja pelkoon niiden tehottomuudesta. Anestesialääkäri kuitenkin ehdotti, että tehdään nukutuksessa, mikä kelpasi minulle erittäin hyvin.

 Leikkaus kaikkineen meni hyvin. Toipumiseen meni reilu viikko. Ensimmäiset päivät olin todella tukkoinen ja muutenkin olo oli vetämätön. Onneksi hoitohenkilökunta oli varoittanut tästä ja osasin odottaa. Parin viikon kuluttua leikkauksesta olo oli jo normaali paitsi että kystan aiheuttamat oireet loistivat poissaolollaan.

Nyt kun leikkauksesta on kulunut useampi kuukausi, niin täytyy todeta, että prosessiin lähteminen oli ehdottomasti yksi parhaita päätöksiäni. Sen jälkeen poskiontelot eivät ole oireilleet kertaakaan ja nuhankin yhteydessä lima on lähtenyt hyvin tehokkaasti kannuttelemalla. Ennen operaatiota arvoin, että onko tämä turha leikkaus, mutta näin jälkikäteen katsoen ehdottomasti kannatti.

Tähystelty

Eilen aamulla tieni kävi keskussairaalaan paljon normaalia heräämisaikaani aikaisemmin. Kuitenkin sain luuni liikkeelle ja olin seitsemän jälkeen jonottamassa ilmoittautumiseen. Pienen odotuksen jälkeen hoitaja tuli tekemään alkuvalmistelut ja alkoi odottelu, koska pääsen leikkaussaliin. Tästä odottelusta varoiteltiin, että se voi olla pitkä.

Minun osaltani pitkä odotus tarkoitti reilun puolen tunnin odottamista. Anestesiahoitaja tuli hakemaan leikkaussaliin ja melko pian lääkäri tuli toivottamaan hyviä unia ja lääkitsi tajun kankaalle. Muutaman tunnin päästä heräilin heräämössä polvi ja nilkka paketissa. Ortopedi tuli pyörähtämään siinä sängynlaidalla ja kertoi, mitä oli tehnyt. Siinä lääkepöllyssä en kyllä ihan ymmärtänyt läheskään kaikkea, mitä hän minulle kertoi, mutta jotain ainakin. Polvessa oli ollut siivottavaa ja puhdistustoimet oli tehty. Nilkasta poistettiin nilkan toimintaa häiritsevä ruuvi.

Loppupäivä menikin sitten torkkuessa ja nukutuksesta toipuessa. Minulla oli lupa lähteä kotiin illalla, mutta polvi oli sen verran kipeä, että jäin vielä yöksi. Yhdeksän aikaan illalla, minut olisi laskettu kotiin, joten ilmoitin, että jään yöksi, koska siinä kohti paperitöiden hoitaminen olisi vienyt vielä useamman hetken.

Aamulla lääkäri oli ajoissa kierrolla ja käytännössä herätti. Hänen mielipiteensä oli, että kotiin vaan, joten koko aamupäivä meni kotiutusta odotellessa. Kyllä sitä sai useamman hetken odotellakin ennen kuin sain paperit kouraan ja pääsin lähtemään kohti ravitsemusterapeutin vastaanottoa.

Ravitsemusterapeutilla käytiin läpi kootut selitykset ja hän oikeasti kyseli, miten voisi minua vielä auttaa. Sain minä jotain uusia työkaluja itseni motivointiin ja neuvoja, miten jatkaa eteenpäin. Sovittiin suosiolla, että jatkossa käyn vastaanotolla tiheämmin, niin saadaan parempaa jatkuvuutta painonpudotukseen. Toivottavasti se auttaa.

Loppupäivä onkin sitten mennyt kotona jalan kanssa taistellessa. Polvi on melkoisen turvoksissa eikä oikein taivu. Muutenkin se tuntuu häiritsevän elämää huomattavasti enemmän kuin kipsi koko kipsausaikana. Toivottavasti turvotus vähenee ja polven liikkuvuus paranee pian, koska näin jalan kanssa on hankala elää. Onneksi jalassa ei ole leposärkyä, vaan kipu liittyy polven liikuttamiseen.

Nyt on sitten edessä pitkällinen jalan kuntoutus. Jalan tilannetta ei todellakaan helpota peräkkäiset nilkka- ja polvileikkaukset, koska lihaskunto pääsee melko heikoksi. Tämän kanssa on nyt vain elettävä ja tehtävä tosissaan töitä, että jalan lihakset löytyvät taas. Toisaalta nyt on kaikki tiedossa olevat operaatiot tehty ja pääsen keskittymään kuntoutumiseen ja tiedän, että suunta on vain ylöspäin.

Jännitys tiivistyy

Enpä arvannut maaliskuussa polven teloessani, että mitä kaikkea tulevaisuus tuo tullessaan. Paljon on kuitenkin nähty ja tapahtunut. Ensin oli kuukausien tutkimusrumba polven kanssa. Kun se oli valmis, tuli jonotusvaihe. Kun jonotuksen suhteen oli viimein päästy hyvään vauhtiin, mursin nilkkani. Nilkkaa on nyt paranneltu juhannuksesta saakka.

Huomenna on näillä näkymin kuitenkin se suuri päivä, polvi leikataan. Täytyy todeta, että suunniteltuun leikkaukseen meneminen on paljon raastavampaa kuin tuo nilkan operaatio. Silloin kaikki vain tapahtui ja yritin pysyä mukana mahdollisuuksien mukaan. Nyt on ollut paljon enemmän aikaa ajatella ja pelätä asioita.

Jälkitarkastus

Aamulla jouduin heräämään kellon avulla, jotta pääsin seikkailemaan keskussairaalaan. Päivä alkoi röntgenkuvauksella. Kuvattiin nilkka. Keskussairaalan röntgenosasto esitti jälleen omaa parasta osaamistaan. Pääsin pois kuvaushuoneesta viisi minuuttia ennen minulle ilmoitettua aikaa. Hammaskuvaus on ollut toistaiseksi ainoa kuvaus, joka on toteutettu ajallaan, kaikki muut on kuvattu ilmoitettua aikaa aiemmin.

Jatkoin päivää jonottamalla labraan. Muistin taas miksi laboratorioon ei kannata mennä heti aamusta eikä varsinkaan maanantaiaamuna. Jonotinkin sitten kolme varttia. Mietin jo, että minun pitää kertoa vastaanottoon, että tulen jossain kohti myöhemmin. Ennätin kuitenkin hoitaa asian ennen lääkäriaikaa.

Lääkärille menin siis labrasta kiireellä. Ihan turhaan kiirehdin, koska lääkäri oli reilusti myöhässä. Ihmettelin puoli tuntia aikani jälkeen ääneen, missä lääkäri ylipäätään on.  En tiedä, mitä sihteeri teki, mutta hetken kuluttua lääkäreitä marssi liuta vastaanottohuoneisiin. Pääsin sitten lääkärille, jonka kanssa keskusteltiinkin useampi hetki. Lopputuloksena oli, että nilkka on luutunut hyvin ja kipsi voidaan poistaa.

Päivän farssista vastasi sitten nilkan syndesmoosiruuvi, joka on poistettava, koska se häiritsee nilkan toimintaa. Alkuun lääkäri oli sitä mieltä, että nilkasta ei tarvitse poistaa mitään, kun kysyin tuosta ruuvista, lääkäri vasta äkkäsi moisen.

Olimme lääkärin kanssa yhtä mieltä, että poistetaan polvileikkauksen yhteydessä. Lääkäri kuitenkin varmisti asian ja lopputulos oli, että ruuvi pitää poistaa kahden viikon kuluttua. Eipä siinä sitten muuta kuin ruuvin poistoaikaa varmaan, koska minulle sanottiin monelta taholta, että polvioperaatio menee hamaan tulevaisuuteen.

Hain vielä fysioterapeutilta jumppaohjeet ja lähdin sen jälkeen vanhemmilleni soittelemaan tietoa nilkan kipsin poistosta leikkaavalle yksikölle. Hoitaja totesi tekevänsä kaiken voitavansa leikkauksen eteen, jotta saadaan biologinen lääke taas aloitettua. Niin hoitaja tekikin ja reilun kahden viikon kuluttua on edessä polven tähystys.

Eipä siinä sitten muuta kuin puhelin jälleen kauniiseen käteen ja soittamaan sairaalaan, voidaanko ruuvi poistaa polvileikkauksen yhteydessä vai poistetaanko se kahta päivää aiemmin. Hoitajan mukaan tuskin tarvitsee poistaa, mutta varmistaa asian kuitenkin lääkäriltä. Niin varma oli asiastaan, että peruutti ruuvin poistoajan.

Eli summa summarum seuraavat kaksi viikkoa saan olla melko rauhassa jalan hoitoon liittyvissä asioissa. Itse maksettuun jalkahoitoon menen ja sen lisäksi hankkiudun ensi viikolla joku aamu labraan verikokeisiin leikkausta edeltävästi.

Viikko vammasta

Tänään on kulunut viikko nilkkavammasta ja viikko elämäni ensimmäisestä leikkauksesta. Hurjaa pyöritystä tämä viikko on ollut eikä ainakaan vielä ole ollut häiritsevästi tylsiä hetkiä. Asioita on ollut järjesteltäväksi vähintään riittävästi ja selvittelyiden kanssa on saanut aikaa kulumaan melkoisesti.

Jalan kanssa oppii vähitellen elämään paremmin ja paremmin. Liikkuminen kepeillä sisätiloissa käy jopa melko ketterästi. Portaita en ole muutamaan päivään kokeillut. Jalka kestää olla hetkittäin alaspäin, joten senkin puolesta pääsee liikkumaan hieman paremmin, vaikkei jalalle saakaan varata.

Voin kuvitella, että aika tulee vielä pitkäksi, ennen kuin jalka on kunnossa, mutta murehditaan sitä sitten. Nyt eletään päivä kerrallaan ja nautitaan elämän pienistä asioista.

Muutoksia suunnitelmiin

Kansanviisaat sanovat, ettei vahinko tule kello kaulassa. Niin taisi käydä nytkin. Sunnuntaina ajattelin jatkaa lopputyön parissa. Ennen kuin pääsin työn pariin piti käydä selvittämässä parikin asiaa ulkotöissä. Otin kesäharjoittelijan matkaan ja viimeisellä etapilla tuo vammapolven jalka petti jostain syystä alta ja kaaduin oikein huolella. Polvi otti asiasta osumaa, mutta pahimmat vahingot kärsi nilkka.

Nilkka oli aivan väärässä asennossa eikä kantanut yhtään. Minä tietysti alkuun soitin terveyskeskuspäivystykseen, että mitä pitäisi tehdä. Tuli komento soittaa ambulanssi, että kuljetuksesta saadaan edes jollain tapaa miellyttävä, kun nilkka saadaan lastaan. Tein työtä käskettyä ja matka jatkuikin sitten lanssilla kohti kalakukkokaupungin sairaalaa. Tämä olikin hyvä ratkaisu, koska sain sillä tavoin myös kipulääkityksen matkalle. Olin kuulemma tämän lanssin ensimmäinen potilas, joka puhalsi alkometriin nollatuloksen.

Loppupäivä olikin sitten melkoista hulinaa. Ensimmäinen melkoinen operaatio oli saada nilkka paikalleen ja kipsiin, jotta se saatiin kuvattua likimain oikeassa asennossa ja päästiin arvioimaan vaurioiden suuruutta. Lääkäri sanoi jo tässä kohti, että nilkka vaatii leikkauksen. Kuitenkin leikkauspaikka oli vielä hämärän peitossa - leikataanko siellä vai kotikunnassa.

Röntgenkuvien ja niiden perusteella otetun viipalekuvauksen jälkeen ensiavun lääkäri ilmoitti, että hän keskustelee vielä leikkaavan lääkärin kanssa, mutta nilkka joka tapauksessa operoidaan vielä samana iltana. Näin sitten kävi. Taisin olla ensiavussa noin neljä tuntia ennen kuin siirryin sieltä suoraan leikkaussaliin. Parituntia ruuvailivat nilkkaa kasaan ja leikanneen lääkärin mielestä lopputulos oli hyvä ja nilkka saatiin stabiloitua.

Heräämöreissun jälkeen matka jatkui osastolle, jossa olinkin kaksi yötä. Ensimmäinen yö oli melkoisen kamala ja pyysin lisäkipulääkettä parin tunnin välein. Samaa rataa meni myös ensimmäinen aamupäivä ja lääkärikierrolla lääkärin kotiutuspuheet tuntuivat todella ennen aikaiselta. Hoitajat olivat samaa mieltä, että ensin pitää saada kipu hallintaan.

Ensimmäinen sairaalapäivä menikin sitten torkkuessa, nilkkaa kylmätessä ja fysioterapeutin hätistelemänä myös liikkeellä keppien ja muiden apuvälineiden kanssa. Sain myös yksin liikkumisluvan, joten pääsin nauttimaan liikkumisen vapaudesta edes yksinäisen vessareissujen verran. Pienestä sitä osaa ihminen olla onnellinen.

Seuraavana aamuna olinkin yhtä mieltä lääkärin kanssa kotiin lähdöstä ja päivä menikin sitten lähtöä odotellessa. Jalka oli tähän saakka ollut lastassa, mutta kotiin lähtiessä se kipsattiin ja kipsin jälkeen röntgenkuvaamalla varmistettiin, että nilkka on hyvässä asennossa ennen kotiutusta. Matka kotipaikkakunnalle hoitui sitten paaritaksilla ja olin myöhään illalla perillä.

Kotiin pääsy tuntui hyvältä ja virkisti mieltä, vaikka täällä on portaita enemmän kuin riittävästi ja niiden liikkuminen yksijalkaisesti ei ole erityisen helppoa. Siirrynkin täältä melko pian muutaman kilometrin päähän yksiöön, jossa kaikki toiminnot ovat samassa tasossa, joten portaita ei ole pakko kulkea kuin sinne päästäkseen.

Tänään aamiaisen jälkeen olin istahtamassa nojatuoliin, kun polvilumpio päätti yllättäen muljahtaa pois paikaltaan. Taas soitin ohjeita terveyskeskuksesta ja sen jälkeen soitin lanssin. Lanssipojat saivat polvilumpion melko helposti paikalleen, joten jatkoin matkaa isäni kyydillä kohti terveyskeskusta. Siellä lääkäri tutki polven ja konsultoituaan kokeneempaa kollegaansa lähetti sairaalan ensiapuun.

Sinällään polvilumpion luksaatio ei ole hankalasti hoidettava vaiva, vaan sen hoitoon käytetään ortooseja, jotka tukevat patellan paikalleen. Niitä ei vaan voinut käyttää, koska jalka on melkein polveen saakka kipsissä. Polvilumpion tukemista sitten ihmetelivät pari lääkäriä, kipsimestari, sairaanhoitaja ja fysioterapeutti. Lopputuloksena oli, että paras tulos saataneen kinesioteippauksella ja polven taivutusrajoituksilla. Eli nyt on sitten pidettävä jalka suorana lonkasta alaspäin ja toivottava, ettei luksaatio toistu.

Jostain syystä sitä miettii, uskallanko huomenna herätä ollenkaan. Tuntuu, että lähes kaikki menee pieleen, teki mitä tahansa.