Opiskelijan juhannus

Väittävät, että keskikesän juhlaa pitäisi jollain tapaa juhlia. Minä päätin tällä erää olla juhlimatta ja sen sijaan hyötykäyttää rauhalliset hetket työmaalla ja viettää juhannukset kirjoittamalla lopputyötäni. Minä vain tarvitsen kirjoittamiseen rauhan.

Sen verran kuitenkin nautin keskikesästä, että en pitänyt aamulla erityistä kiirettä töihin hankkiutumisen kanssa, vaan hyvällä omalla tunnolla kävin eilen aamulenkillä. Pitkästä aikaa hölkkäsin muutaman askeleen ja lenkki tuntui todella hyvältä, vaikka en ottanut polvitukeakaan mukaan. Alkaisikohan tuo polvikin viimein parantua?

Lenkin jälkeen heiluttelin hieman kahvakuulaakin. Päätin tehdä 10 etuheilautusta ja ne teinkin. Olisin varmasti jaksanut enemmänkin, mutta päätin tällä erää ottaa asiat rauhallisesti ja mieluummin tehdä liian vähän kuin liikaa.

Päivä menikin työpaikalla kirjallisissa touhuissa. Yllättävän paljon sain aikaan, vaikka työteho oli melko alhainen. Siitä huolimatta tekstiä syntyi huomattavasti enemmän kuin aikoihin. Kuviosta jäi ehdottomasti positiivinen fiilis, vaikka vapaata en pitänytkään.

Työpäivää lyhensi lupaus käyttää työkaverin koiraa lenkillä. Alunperin ajattelin käydä vain lyhyen ja nopean lenkin, mutta jalat veivätkin pidemmälle ja kävin tarkastamassa yhden suositellun lammen pohjukan. Tuli siis käveltyä lähes tunti ja vielä kohtalaisen reippaasti.

Lenkin jälkeen unta ei kauheasti tarvinnut houkutella. Tein ruuan ja nukahdin lähes välittömästi. Yön nukuinkin melko hyvin. Heräsin tosin pikkutunneilla savun hajuun. Tiesin, että vieressä poltettiin juhannuskokkoa, joten en havainnosta kamalasti yllättynyt.

Aamulla heräsin pirteänä ensimmäistä kertaa tällä viikolla. Tänään en edes yrittänyt lähteä lenkille, joten olin työpaikalla jo kohtalaisen aikaisin ja tänään olen myös ollut melko aktiivinen kirjoittaja ja työ onkin edennyt melkoisesti. Tämän kirjoituksen jälkeen kirjoitan vielä yhden rupeaman ennen kuin lähden kotiin tekemään jälleen ruokaa.

Aamulla havahduin tosiasiaan, että en ole ottanut kipulääkettä moneen päivään ja silti aamulla olen herännyt virkeänä ja olo on ollut muutenkin hyvä. Hermo-oireet jalkapöydistä ovat hävinneet täysin ja ainoa oireileva paikka on oikea keskisormi. Päätinkin aamulla hankkia siihen kortisonipistoksen lähitulevaisuudessa, jos sen avulla pääsisi nauttimaan täysin oireettomasta kaudesta.

Hyvästä aamusta

Aamulla päivä avautui vaihteeksi positiivisissa tunnelmissa. Hyvin nukutun yön jälkeen vain toinen keskisormi oireili ja sekin vertyi vähitellen. Mietinkin, että tällaisiin aamuihin voisi hyvin tottua.

Ikäväkseni loppupäivä ei mennytkään yhtä hyvin. Jostain syystä toinen kyynärpää kipeytyi iltapäivällä siihen kuntoon, että käden suoristaminen on lähes mahdotonta. Käsi on myös muuten melko hyödytön, koska kantaminen ja puristaminen sattuu reippaasti. Kipu ei ole nivelnastan tuntumassa, joten omatekoinen tenniskyynärpäädiagnoosi ei ole aivan varma.

Eikä tässä vielä kaikki. Illan kunniaksi migreeni päätti vielä tulla päivän piristykseksi. Tätä kirjoittaessani odotan kipulääkkeiden vaikutusta, jotta pääsen nukkumaan särkyä pois.

Mieliala ja oireet

Tänään on taas harvinaisen vaikea keksiä mitään blogattavaa. En jaksa valittaa väsymyksestä, vatsan toiminnasta tai kipeistä nivelistä. Kaikkia niitä on tässä blogissa viimeaikoina riittänyt huomattavasti enemmän kuin positiivisia asioita. Kuitenkin tuntuu, ettei kamalasti ole sellaisia positiivisia asioita, joita haluaisi hehkuttaa.

Tuota yllä olevaa kirjoittaessani tuli mieleeni, että voisin pohtia mielialan ja taudin yhteyttä. Nimittäin tuntuu, että mieliala ja oireet kulkevat samassa oravanpyörässä. Riippuu monesta asiasta, onko pyörä negatiivinen vai positiivinen.

Kun taudin kanssa elämiseen mahtuu jonkin verran positiivisia asioita, ne lähtevät pyörittämään pyörää positiiviseen suuntaa. Pienikin onnistuminen luo uskoa omiin kykyihin ja luottoa siihen, että ollaan menossa parempaan. Kun mieliala ja usko paranevat, pienet vastoinkäymiset ja kivut eivät tunnu mitenkään erityisen suurilta. Kun pystyy toimimaan oireista huolimatta, se tuo lisää positiivisia kokemuksia. Tätä rataa kuvio jatkuu, kunnes vastaan tulee seinä, joka kääntää pyörän liikkeen.

Vastaava ketju on löydettävissä myös toiseen suuntaan. Kun oireet, kipu tai joku muu seikka vastustaa riittävästi, ei jaksa enää yrittää taistella sitä vastaan ja tuntee epäonnistuvansa jossakin, missä vielä hetki sitten onnistui. Seuraavan ongelman kohdalla ei jaksa enää yrittää samalla intensiteetillä. Mitä vähemmän jaksaa yrittää, sitä todennäköisemmin päätyy negatiiviseen kokemukseen.

Mikä sitten kääntää pyörän suunnan? Positiivisessa päässä se on yleensä joku itsestä riippumaton tekijä. Se voi olla esimerkiksi voimakkaan negatiivinen palaute tai vaikka tosissaan aktivoituva tauti. Negatiivisessa päässä seinä luultavasti löytyy taudin aaltoliikkeen kääntymisestä positiivisempaan suuntaan, jostain erityisen suuresta onnistumisen kokemuksesta tai tehoavasta hoidosta.

Aina kuvio ei mene näin yksinkertaisesti ja tilanteeseen vaikuttaa moni asia. Kuitenkin jo omasta kokemuksesta voin todeta, että mieliala vaikuttaa todella paljon oireiden kokemukseen ja henkisellä tilalla on hurjasti vaikutusta kipujen rajoittavuuteen. Vaikka tämän tietää, aina ei vain yksinkertaisesti jaksa suhtautua positiivisesti.

Esimerkiksi joulun alla reumalääkärin siirtäessä hoitoni terveyskeskukseen oloni oli melkoisen karmea, mutta lääkärin näkemyksen jälkeen olo helpottui aivan päivissä ja koin olevani hyvässä kunnossa lähes koko kevään. Kuitenkin terveyskeskuslääkärin huolestuessa lonkastani löysin myös muita reumaoireita, joiden vuoksi päädyin uudelleen reumapolille. Mikä osuus on reuman aaltomaisella luonteella, mikä henkisillä tekijöillä, sitä ei varmasti pysty kukaan määrittämään. Kumman paljon vaan lupa sairastaa vaikuttaa omiin tuntemuksiin.

Loppuhuomautuksena voin todeta, että en millään tavalla halua tällä vähätellä muiden reumaatikkojen oireita ja tuntemuksia. Olen vain itseäni seuraamalla tullut tähän lopputulokseen. Aina ei mielialaa tosiaan pysty pitämään korkealla, mutta ainakin osaltaan tämä helpottaa suhtautumistani sekä reumaan että vaihtelevaan mielialaani.

Reuman kosto

Eilen hehkuttelin sitä, miten työn tohinassa reuman unohtaa tyystin ja olo on kuin terveellä. Tänään aamulla olin valmis perumaan sanani. En muista, koska olisi viimeksi ollut näin haastava aamu. Nilkat olivat kuin jalkapallot ja käveleminenkin tuntui jalkapalloilla kävelemiseltä. Selkä oli lähes yhteistyökyvytön eivätkä kädetkään näyttäneet parhaita puoliaan.

Aamujäykkyys toki helpotti ajan mittaan, muttei koko päivänä päässyt unohtamaan, olevansa reumaatikko. Kipulääkkeitä on mennyt taas maksimiannos ja silti olo on ollut välillä melko kurja. Illalla kävin kokeilemassa auttaisiko liikunta ja uiminen tähän oloon. Yritin sekä uida että vesijuosta, mutta kumpikaan ei tuntunut mukavalta, joten lilluin altaassa vartin verran ja lähdin kotiin. Liikunta ei selvästi auta tähän oloon.

Reumainen päivä

Aamulla heräsin melkein yhtä aikaa auringon kanssa eli neljän aikaan. Selkä oli todella jäykkä ja hankalan oloinen. Yritin vessareissun jälkeen painua takaisin nukkumaan, mutta paikallaan olo tuntui pahalta ja kyljen kääntäminen vielä pahemmalta, joten päätin nousta ylös ja nauttia yön viileistä tunneista koiran kanssa. Kävelimme rauhallisesti puolisen toista tuntia ja sen jälkeen selkä alkoi olla jo hyvän tuntuinen. Valitettavasti kellokin kertoi, että tarjolla olisi ollut korkeintaan puolen tunnin unet.

Muutenkin tämä päivä on menty vahvasti reuman ehdoilla. Selkä ei oikeastaan antanut istua, joten olen pääsääntöisesti pysynyt liikkeessä. Tulipa toisaalta ihmeteltyä asioita ihan uusin silmin. Kun koko päivän käveleskeli ympäriinsä, niin illalla selkä oli melko hyvä. Tosin perifeeriset nivelet ovat sitten puolestaan olleet melko haastavat.

Tänään on ollut sellainen päivä, että olen erittäin iloinen tulevasta lomasta. Ei se tautia paranna, mutta pääsenpä käymään näyttäytymässä lääkärille ja toivottavasti saan ainakin jotain helpotusta oloon. Tai edes lähetteen eteen päin