Lepäillen

Tänään ei ole ollut ehkä ihan niin hurja päivä kuin eilen, mutta eivät nivelet silti kunnossa ole. Tilanteen helpottuminen voi johtua ihan siitä, että olen syönyt reilusti enemmän kipulääkkeitä kuin eilen ja oikeasti levännyt. Lenkkeilyä on tullut harrastettua sen verran, että koiraa on kävelytetty muutamaan otteeseen yhteensä vajaa tunti ja tahti on ollut hyvin rauhallista. Silti jalat ovat kipuilleet ja liikuntaa ei paljon ole tarvinnut miettiä, vaikka pää kovasti lenkille jo haluaisikin.

Vielä 2 kuukautta sitten olisin ollut jopa iloinen päivistä, jotka saa lorvia ihan hyvällä omalla tunnolla. Vaikka siis yritin käydä uimassa tai kävelemässä 3-4 kertaa viikossa, ei ylimääräisen lepopäivän pitäminen tuntunut mitenkään ikävältä. Nyt tilanne on ihan toinen. Vaikka eilen tein ihan merkittävän mittaisen lenkin ja tänään on treeniohjelmankin mukainen vapaapäivä, pää haluaisi lenkille - edes ihan lyhyelle hölkälle tai muuten suorittamaan joku mukava liikuntatehtävä.

On ollut todella jännä huomata, miten suhtautuminen liikuntaan on muuttunut vajaassa parissa kuukaudessa. Ja toisaalta muistaa taas, miten vaikeaa on antaa periksi ja levätä. Keväällä tuli annettua periksi taudin kanssa todella paljon - ja sitä tauti ehdottomasti vaatikin. Nyt, kun on taas päässyt jaloilleen, niin saa käydä itsensä kanssa samat kamppailut jaksamisesta. Yllättävän vaikeaa on sanoa edes itselleen, ettei pysty tai jaksa. Vielä pirusti vaikeampaa sen sanominen on muille. Kaverille mennään kahville, vaikka pää kainalossa ja englannin kurssin tunnille vääntäydytään, vaikka henki ei kuljekaan.

Tämäkin on opettelua. Omaa kroppaa pitää kuunnella ja sen viestejä kunnioittaa. Kun kroppa sanoo, että nyt pitää levätä, niin se lepo pitää sille suoda.

Voi reuma

Tänään piti siis juosta rauhallinen ja rento 15 min juoksulenkki. Aamulla varustauduinkin niin, että käydään koiran kanssa lenkillä ja jopa kävelin pururadan alkuun, vaikka jalat tuntuivat puupökkelöiltä. Otin jopa muutamia juoksuaskeleita (olisinkohan juossut 8 min). Ensimmäiseksi tekivät keuhkot tenän. Siitä tenästä selvittiin rauhoittamalla tahtia lähes paikallaan hölköttelyksi. Sen jälkeen mielipiteensä asiaan sanoi vasen päkiä, jonka sanaan uskoin ja kävelin loppumatkan.

Kotiin päästyäni istuin hetkeksi tietokoneelle kirjaamaan päivän treenin ja kun lähdin sitten aamupalan tekoon ja suihkuun ensimmäisellä askeleella tuntui koko oikea jalka pettävän alta. Seuraavalla askeleella kipu paikantui pääasiassa lonkkaan, mutta polvellakin oli mielipiteensä. Eikä tilannetta helpottanut vasen päkiä, jonka mielestä kaikenlainen taivuttelu on aivan yliarvostettua.

Päätin sitten tämän kokemuksen jälkeen pitää lorvimispäivän. Kävin jopa autolla kirjastossa kilometrin päässä ihastelemassa omaa kuvaani lehdestä. (Oli muuten toimittaja kirjoittanut juuri sen, mitä sanoin.) ja yritin löytää kaupasta jotain salaatin tynkää huomiselle. En kuitenkaan löytänyt ja jaloilla oli jo mielipide moisesta kävelemisestä, joten tulin kotiin.

Kovaa kamppailua olen käynyt itseni kanssa siitä, että tänään olisi pitänyt mennä salille (jalkapäivä) ja tehdä miljoonaa muutakin juttua. Järki ja kokemus sanovat, että kropalle ainoa oikea ratkaisu on levätä, se suuttuu vaan entistä enemmän rasituksesta. Kuitenkin pieni mieli väittää, että jos tänään lepään, lepään huomennakin ja vielä ensi viikolla. Eli on hirvittävän vaikea antaa keholleen mahdollisuutta saada se riittävä lepo, koska pelkää, että jää sinne sängynpohjalle. Niin hölmöltä kuin se kuulostaakin.

Nyt kuitenkin ainakin tänään lepäilen, huomenna ehkä kokeilen hivenen kävelyä ja jos olo ei tästä parane niin painun torstaina lääkärin juttusille. Ei tämä kuvio nyt näin voi mennä, että kun saa lisää lääkkeitä, niin olo kummallisesti alkaa heiketä lääkkeiden aloituksen yhteydessä. Saa lääkäri sanoa mielipiteensä ja ehkä juoksennella kortisonipiikin kanssa ainakin tuonne päkiään.

Hyötyliikuntaa ja salirääkkiä

Tänään oli taas juoksuohjelmassa vapaapäivä - ei varmastikaan yllätä eilisen 5 km:n lenkin jälkeen. Tyydyin siis kävelemään salille vähän pidemmän reitin kautta ja käydä matkalla hoitamassa asioita. Ensin kävin vapaa-aikatoimistossa (tai mikä se nyt ikinä onkaan) ostamassa itselleni loppuvuodeksi salikortin. Että ei voi jatkossakaan vedota siihen, ettei pääse salille. Nyt on kyse sitten omasta aktiivisuudesta salille lähtemisen suhteen.

Vapaa-aikatoimistosta kävelin kelan toimistolle viemään matkakorvaushakemusta viime viikon Helsingin reissusta. Matkalla minut pysäytti kaksi Uudenmaan toimittajaa, jotka olivat kyselemässä paikkakuntalaisten näkemyksiä uudesta hallitusohjelmasta ja erityisesti päätöksestä olla myöntämättä ydinvoimalaa Fortumille. No heidän kanssaan jutustelin hetken ja jatkoin kelan toimiston kautta punttisalille.

Salilla oli vuorossa käsitreeni ja ensimmäistä kertaa sain siihen kunnon tsempin päälle. Tuli tehtyä huomattavasti kovemmilla painoilla ja tehokkaammin kuin kertaakaan tähän saakka. Kyllä oli hieno fiilis, kun kerrankin tuli kädet tehtyä kunnolla, eikä homma ollut sellaista pakollista puurtamista, kuten yleensä. Melkein kaikkiin liikkeisiin sai lisätä painoja edellisestä treenistä melko reilusti ja silti tuntui, että jaksaa. Ja kotiin kävellessä kädet olivat sellaiset mukavan voimattoman oloiset.

Valitettavasti kotimatkalla vasen päkiä suuttui jostain ja viimeiset sadat metrit kävelin lähes kyyneleet silmissä. Lepo ja kylmä helpottivat hieman, mutta kunnossa tuo jalka ei vieläkään ole. Toivottavasti on sellainen yhden yön ihme eikä jää pahemmin vaivaamaan. Toisaalta iltasella, kun käytin koiraa iltapisulla, kunnon kengässä ei kipua ensimmäisten askelten jälkeen tuntunut, joten saattaisi mennä ohi ihan itsestään. Tämä on näitä reuman ikäviä puolia - pikkuvaivoihin ei osaa suhtautua pikkuvaivoina vaan kovasti takaraivossa hakkaa pieni pelko uudesta niveltulehduskierteestä.

Nyt illalla tuntuu eilinen juoksu jaloissa. Tähän saakka jalat ovat olleet ihan normaalin tuntuiset, eivät edes väsyneet, mutta nyt tuntuu lihaksissa pientä kireyttä. No tänään oli muutenkin tarkoitus venytellä koko kroppa huolella läpi, joten lisävenyttelyitä pieni kireys ei tiedä. Tuntuvatpa venytykset joltain.

Huomenna olisi tiedossa palauttava rauhallinen 15 minuutin hölkkä. Pitää katsoa, miltä tuo jalka aamusella tuntuu - jos se vielä kipuilee, niin lepoon se on laitettava. Kovin kuitenkin toivoisin, että lenkille pääsisin. Olisi kiva päästä kokeilemaan, miten jumissa kroppa vitosen hölkästä on.

Elämäni eka vitonen - nautiskellen

Tänään oli sitten se suuri päivä, mihin tuo Porin kaupungin juoksukoulu tähtää. Eli 5 km lenkki.

Hieman hirvitti lähteä lenkille, koska kaksi edellistä päivää olivat urheilun suhteen suorastaan surkuhupaisia - kokonaan puuttui se fiilis ja kroppa tuntui olevan unessa tai muutoin haluton liikkumaan. Lisäksi toinen polvi kipuili varsinkin perjantaina ja kipupiste oli pikaisen googlettelun perusteella ennemmin nivelrikon aiheuttamaa kuin rasitusvammaa. No eilisillan perusteellisen jalkojen venyttelyn jälkeen vähäinenkin kipu hävisi, joten liekö sittenkin ollut jonkun jänteen kiinnityspaikka. Saattaa se polven kipuilun syykin löytyä siitä, että unohdin viikko sitten uuden lenkkarit vanhemmilleni ja juoksin vanhoilla pari lenkkiä.

Aamulla, kun olo kuitenkin oli kohtalaisen hyvä (eli päkiät, nilkat ja rystyset jäykät, mutta isot nivelet kunnossa) päätin lähteä kokeilemaan sitä lenkkiä. Voihan sen aina keskeyttää. Suunnittelin vielä uudenlaisen reitin, joka kiersi enintään kilometrin päässä tukikohdasta - eli jos polvi oikeasti prakaa, niin kävelymatka kotiin ei ole kohtuuton. Samalla päätin ottaa koekäyttöön uuden juoksuvyöni, kun kuitenkin tiedossa toistaiseksi pisin lenkkini ja vähitellen pitäisi opetella juomaan lenkin aikana.

Tänään jostain syystä sykkeet olivat todella korkealla. Jo koiran pissityskävelyn aikana sydän hakkasi 150 kertaa minuutissa ja kauhistelin, mitähän juoksemisesta tulee. Jos olisin lenkin aikana sykemittariin tuijotellut, niin eipä siitä juoksemisesta olisi mitään tullutkaan, mutta päätin kuitenkin jatkaa, koska juokseminen ei tuntunut pahalta - vaikka sykkeet pyörivät 170 tuntumassa (keskisyke juoksuosuudelta 172). Kuitenkin vain kerran lenkin aikana tuli olo, että nyt on menty liian kovaa ja piti hiljennellä ja hengitellä tosissaan - silloin sykemittari näytti 188 lyöntiä minuutissa. Ennen sama olo on tullut jo viimeistään 180 tienovilla. Heräsi kyllä epäilys, että onko sykemittarin näyttämä muuttunut, kun vaihdoin siihen ennen lenkkiä patterit, mutta en jaksanut tehdä yksinkertaista testiä (laskea "käsin" ne sykkeet).

Kokonaisuudessa olin todella yllättynyt miten helposti lenkki meni ja miten nopealta aika tuntui. Alkumatkasta keskityin katselemaan kelloa, koska se oli huomattavasti helpompaa kuin matkan tarkastaminen. Ajan näkee suoraan sykemittarista, mutta matkan tarkasteluun tarvitsee kaivaa puhelin. Ensimmäisen kerran taisin matkan tarkastaa 2,6 kilsan kohdilla ja silloin olin todella yllättynyt, miten pitkällä jo olen. Viimeiset sadat metrit tulikin sitten juostua puhelin kädessä, ettei lenkistä vahingossakaan tule "liian pitkää". Siinä kohti kun 5 km tuli täyteen, niin olisin vielä jaksanut helposti jatkaa, en tiedä kuinka pitkälle, mutta vajaan kilometrin kotimatka kävellen oli ihan passeli loppuverkka - eikä tuntunut pahalta.

Vauhti ei ollut kovin hurja - aikaa vitoselle meni 44 minuuttia, mutta minulle suurempi voitto oli, että jaksoin ylipäätään juosta koko matkan. Ajasta varmasti olisi voinut nytkin puristaa pois jonkin verran, mutta nopeuden lisäämisen aika on myöhemmin. Mielummin juoksen vähän hitaammin ja pääsen perille nautiskellen kuin voitan sen minuutin tai kaksi ja tulen perille uupuneena.

Se asia, mitä lenkki paljasti oli, että minun pitää opetella juomaan lenkillä. Tuon 44 minuutin aikana vesipullo oli vajentunut reilulla desillä ja senkin join yhdellä kertaa. Määränä se oli sillä rajalla, ettei olisi tullut paha olo. Parempi olisi varmasti ollut ottaa hörppy silloin tällöin. Tämä on asia, mikä pitää opetella, koska pidemmillä lenkeillä on pakko saada sitä nestetankkausta myös suorituksen aikana. Eli juoksuvyö vaan mukaan lenkille useammin ja vähitellen opettelemaan sitä juomista. Nyt on vielä helppo moista opetella.

Ja toinen vätyspäivä

Tänäänkään en saanut juuri mitään aikaan. Aamulla kävin juoksemassa lyhyen lenkin treeniohjelman mukaan. En tiedä tarkoittiko "lyhyt lenkki, älä yritä suorittaa mitään" 20 minuutin lenkkiä, johon kuuluu 4-5 lyhyehköä kovavauhtista juoksupätkää. No tarkoitti tai ei, niin tein sellaisen treenin. Tuntui vaan siltä, että haluan mennä vähän kovempaa ja lyhyempiä matkoja. Ja hirmu kovaa jaksoinkin juosta, tuli oikein tunne, että jalat eivät pysy vauhdissa mukana ja oli pakko hidastaa. Mutta hieno fiilis, vois kokeilla joskus uudestaankin.

Huomenna on sitten h-hetki ja tarkoitus olisi hölkkäillä 5 km. Pariakin vaihtoehtoista reittiä olen tässä katsellut ja katselen, mikä on aamun fiilis ja valitsen sen mukaan haluanko juosta asfaltilla vai hiekalla ja miten mäkiseen maastoon lähden. Juoksun kannalta kevein reitti menisi varmasti asfalttiteitä pitkin, mutten ole aikoihin juossut asfaltilla, niin en tiedä mitä jalat moisesta tykkäävät. Tuon reitin hyviä puolia olisi, että siinä on useampi vaihtoehto kääntyä takaisin kotiin, jos juokseminen tuntuu pahalta. Pururadalla kun joutuu juoksemaan 2,5 km ja sitten kääntymään ympäri.

Jännityksellä odotan huomista.