Asiat etenevät

Aamulla olo oli suorastaan loistava, jos sitä vertaa eiliseen. Ei se kunnossa ollut, mutta sen kanssa pystyi hyvinkin elämään ja liikkeelle pääsykin onnistui kohtalaisen helposti. Mikä lie mielenhäiriö sillä eilen oli. Todella paljon mieluummin nautin tästä olosta.

Illalla täyttelin kirurgian polille esitietokyselyä. Katsotaan, mitä se poikii. Mukana tulleessa kirjeessä todettiin, että kyselyn perusteella päätetään tarvitseeko minun tulla polille vai ei. Kyselyssä ei kuitenkaan kysytty oikeastaan millään tapaa mitään tuohon polveen liittyvää. Ilmeisesti päätös asiasta on siis tehty, mutta sitä ei vielä voida kertoa minulle.

Hurja aamu

Nukuin viime yönä todella huonosti. Aamulla heräsin aivan ihmeellisestä mykkyrästä ja ylös pääseminen oli todella vaikeaa. Jouduin kamppailemaan sängyssä vartin ennen kuin uskalsin edes nousta. Aamutoimet olivat melkoisen hankalat ja etenin etukumarassa kepin kanssa kuin vanhukset. Kenkien sivuvetoketjun sain irvistellen kiinni, joten en joutunut lähtemään töihin kumisaappaissa.

Selkä alkoi olla kohtalaisessa kunnossa viitisen tuntia heräämisestä. Siinä kohti sain sen ensimmäisen kerran kunnolla suoraksi. Sen jälkeenkään se ei kestänyt kovin pitkää istumista ja rajoitti liikettä, mutta tuskaisin vaihe oli kuitenkin takana päin.

Työpäivän jälkeen kävin lenkillä koiran kanssa. Tällä erää käveleminen on paljon paremman tuntuista eikä lenkkeily tuntunut ollenkaan niin ahdistavalta kuin eilen. Ei siinä nyt hiki tullut eikä vauhti päätä huimannut, mutta tunnin verran talsimme kuitenkin metsätietä.

Iltaa kohti polvi kipeytyi jälleen. Selkeästi se ei pidä päivän rasituksista ja vaikka sitä miten yrittää varoa. Päivässä on ilmeisesti kohtalaisen kivutonta aikaa iltapäivällä muutama tunti. Pitäisi vaan muistaa nauttia niistä hetkistä.

Jaksamisen äärirajoilla

Ajolupani työpaikalla päättyi torstaina ja jouduinkin tänään kävelemään työpaikalle parkkipaikalta. Aamulla käveleminen ei ollut mikään ongelma, mutta päivän mittaan polvi rasittui kepin käytöstä huolimatta ja autolle kävellessä polvi vihloi jo melko ikävästi.

Koska otin viikonloppuna koiran matkaani, minun piti lenkittää vielä sekin. Teimme melkoisen lyhyen lenkin. Normaalilla vauhdilla sen kävelemiseen on yleensä mennyt noin vartti, mutta hitaan könkkäämiseni takia teimme matkaa tällä erää kolmisen varttia. Liukkaalla kulkeminen rasittaa selkeästi enemmän selkää ja polvea.

Loppu ilta menikin sitten polvea hautoessa ja omaa hölmöyttä kirotessa. Huomisen ohjelmassa taitaa olla uuden ajoluvan hankkiminen ja illalla tarvinnee ajella koiran kanssa koirapuistoon, että koira saa vähän juoksennellakin. Toivottavasti sattuisi mukavia kavereita.

Iltaa kohti henkinen selkäranka on ollut aika koetuksella. Mitään yksittäistä syytä romahdukselle ei ole, mutta kokonaisuus alkaa olla liikaa. Pelkään ainakin alitajuisesti polven puolesta, hermoratatutkimus tuloksineen pelottaa, selkä on ollut hankala ja painoasioitakin pitäisi jaksaa ajatella. Vyyhti tuntuu sellaiselta, etten oikein tiedä, mistä kohti sitä pitäisi alkaa purkaa ja missä kohti saa sanoa, ettei enää jaksa. Pitäisi vaan selvittää kenelle tuo jaksamattomuus pitäisi ilmaista.

Lahopää matkustaa

Paluu Savoon koitti ja tämä lahopää lähti hyvissä ajoin ajelemaan. Hyvä, että lähdin, koska käännyin matkalta kahdesti takaisin. Ensimmäisellä kerralla muistin 50 kilometrin päässä, että jätin työtietokoneeni matkasta. No ei siinä auttanut kuin kääntää auto ympäri ja lähteä hakemaan konetta.

Kävin mielessäni läpi kaiken, mitä minulla piti olla matkassa ja totesin, että kaikki on mukana. Tankatessani 20 kilometrin päässä totesin, ettei minulla ole lompakkoa matkassani. Eli jälleen kerran rattaat ympäri ja kotia kohti. Onneksi autossa oli sen verran bensaa, ettei sen kanssa tullut ongelmia. Alunperinkin tankkasin vain kohtalaisen vähän kalliin hinnan takia. Tankilla olisi päässyt lähes perille.

Kolmannen lähdön jälkeen pääsin perille. Tosin selkä ei suuresti pitänyt istumisesta. Selkä ei missään vaiheessa ollut kipeä, mutta autosta noustessa se jäykisteli todella pahasti. Suoristautuminen tuntui olevan mahdotonta ja polven kanssa könkätessäni olo oli kuin vanhalla raihnaisella akalla. No akka pääsi kuitenkin perille, joten tämäkin tuskien taival on takana päin. Saa nähdä, koska ajan reissun seuraavan kerran.

Laihdutuskehotuksen käsittelystä

Olen ollut muutamaan otteeseen tilanteessa, jossa lääkäri ottaa painoni puheeksi. Näistä tilanteista muutamassa lääkäri on onnistunut kylvämään painonpudotuksen siemenen. Ainakin yhtä usein lääkäri on saanut minut vain kohauttamaan olkiani. Selkeästi tilanteissa vaaditaan myös otollista hetkeä eikä pelkästään oikeita sanoja.

Kerroilla, joilla lääkärin sanat eivät ole saaneet aikaan mitään, yhdistää muutamakin seikka. Niissä kaikissa lääkärin oletuksena on ollut, että painon pudottaminen on tietyllä tapaa itseisarvo. Lisäksi asiat on ilmaistu kuin sivulauseessa tai jopa loukkaavasti. Pahimmillaan viime syksyisen ripuliepisodin aikana lääkäri kehotti olemaan iloinen, kun paino putoaa ilman vaivaa.

Nämä vaikuttaneet keskustelut on käyty aivan eri hengessä. Yleensä lääkärillä on ollut joku konkreettisen tuntuinen syy, miksi painoa kannattaisi katsoa. Syy on ollut selkeä terveydellinen ongelma, johon painon pudotus vaikuttaa joko suoraan tai välillisesti. Lisäksi asia on otettu puheeksi minun lähtökohdistani ja jollain tapaa vetoamalla ja olettamatta. Asia on vain otettu faktana pöytään ja jätetty siihen. Toki maaperäkin on ollut otollista.

Ihan järjestään ajatuskulkuni on noudattanut samaa kaavaa. Jokaisen vaiheen kesto on vaihdellut kertojen mukaan, mutta kaikki vaiheet on kuitenkin tullut käytyä läpi. Joskus prosessointi on kokonaisuudessaan kestänyt kuukausia, nopeimmillaan on ollut kyse muutamasta päivästä.

Ensimmäinen vaihe on olkien kohautus. Tässä vaiheessa ajattelen ehkä, että helppohan se lääkärin on sanoa, kun ei joudu sitä työtä tekemään. Toisaalta tässä vaiheessa yritän jättää sanat omaan arvoonsa ja työntää koko ajatuksen taka-alalle. Tämä vaihe tulee käytyä riippumatta siitä, poikiiko keskustelu yhtään mitään muutosta.

Toinen vaihe on selkeää kapinaa koko asian suhteen. Tulee tietynlainen kieltoreaktio. Totean, etten todellakaan ala tähän kuvioon ja toisaalta uskon etten pysty. Paljon riippuu tässä vaiheessa koetusta reaktiosta, mikä on lääkärin sanojen lopputulos. Viimeistään tässä vaiheessa ne tulosta tuottamattomat keskustelut unohtuvat.

Kolmannessa vaiheessa alan vähitellen ottaa niskalenkkiä aiheesta ja hieman lapsellisesti ajattelen vielä näyttäväni näille lääkärille, että minusta on moiseen. Tosin ne ensimmäiseksi mieleen tulevat keinot ovat usein täydellistä syömättömyyttä tai kaalisoppadiettiä. Tässä kohti kuitenkin usko omaan kykenemättömyyteen alkaa heiketä, joten tämäkin on askel eteenpäin.

Viimeinen vaihe on edelleen tietty näyttämisen halu, mutta kuitenkin terveellisemmällä tavalla. Tässä vaiheessa usein etsin jotain ennen kokeilematonta painonhallinta ideologiaa. Viime aikoina olen tässä vaiheessa lähestynyt asiaa niin, että otan alkuun hieman tiukemman lähdön. En tarkoita mitään täydellistä ruokavalioremonttia, vaan muutaman viikon tarkempaa ruokavaliota. Tässä vaiheessa kuitenkin on motivaatiota jonkin verran, joten on myös mahdollisuus hieman suurempiin muutoksiin.