Aluevaltauksia jalan kanssa

Tänään olen taas laajentanut elinpiiriäni. Mökiltä järvelle johtaa portaikko, jonka käveleminen keppien varassa on haaste. Portaita on toista sataa, joten ihan pieni jotos niiden kävely ei ole. Tänään kauniina päivänä päätin kuitenkin käydä kokeilemass, onko järvivesi kylmää. Laiturilla kokeilin moista ja totesin veden olevan mukavan lämmintä. Hetken pohdinnan jälkeen päätin kokeilla, mitä jalka tykkää uimisesta ja pulahdinkin veteen.

Vesi oli lämmintä kuin linnun maito ja muutenkin uiminen tuntui hyvältä. Oli todella mukavaa päästä oikeasti liikkumaan melkein kuuden viikon paikalla olon jälkeen. Uintipotkuja jalalla ei oikein vielä voi ottaa, mutta jo käsivedoilla sai itsensä mukavasti hengästymään ja pieni hikin nousi pintaan. Tätä haluan ehdottomasti lisää.

Illalla tarjoutui uusi tilaisuus uimiseen ja käytin sen hyväkseni. Uinnin jälkeen pääsin vielä saunaan, joten pääsin tekemään jalan kanssa melkoisia uusia aluevaltauksia. Saunassa vammajalasta irtosi hirmuiset määrät vanhaa ihoa, mikä ei yllätä, koska onhan jalka ollut toista kuukautta kipsin sisällä lähes koko ajan.

Reviiri laajenee

Painorajoitusten poistuminen on helpottanut jo ihan arkiaskareita merkittävästi. Vaikkei jalka vielä olekaan kunnossa, sen kanssa eläminen helpottuu päivä päivältä. Nyt jo uskaltaa hoitaa asioitaan esimerkiksi keittiössä ilman keppiä ja sisätiloissakin tulee pääasiassa liikuttua yhdellä kepillä.

Sen lisäksi, että sisällä liikkuminen on helpompaa, pääsee kahden kepin kanssa myös ulkona pidemmälle. Eilen askelmittari näytti yli kahta tuhatta askelta. Kävely koostui melko pienistä pätkistä, mutta kuitenkin pääsen taas liikkeelle.

Ilman kipsiä en ole vielä kamalasti astua jalalle. Juuri tänään suihkussa käydessäni kokeilin hieman varata, eikä se ollut kivuliasta. Jalan uudelleen rikkominen kuitenkin pelottaa, joten ilman kipsiä asiat ottaa melkoisen paljon rauhallisemmin. Vähitellen on takaraivoon hiipinyt pelko myös kipsin poistosta. Miten jalan kanssa sitten pärjää?

Jalka on myös särkenyt useampana iltana. Ei mitään sietämätöntä, mutta sen verran, että olen joutunut ottamaan mietoa kipulääkettä saadakseni unen päästä kiinni. Ilmiselvästi jalka siis rasittuu päivän mittaan. No on ainakin käytetty.

Käyttämisestä kertoo myös kipsin kantapää, joka on melko hyvin kulunut. Ei se vielä puhki ole, mutta näkee siitä, että jalalle on astuttu. Fysioterapeutti yritti opettaa minua kävelemään varpaiden varassa, mutta minusta se tuntui epänormaalilta, joten jo vastaanotolla minulle neuvottiin enemmän kävelyä muistuttava liikkumistapa ja sitä olenkin noudattanut. Nyt täyspainovarauksella nilkka (ja kipsi) ei taivu niin paljoa, että jalkaan saisi normaalin rullaavan askeleen, joten kävely on melko tönkköä.

Selkä pitää selkeästi tästä reilummasta liikkumisesta. Se ei ole oireillut ollenkaan niin paljoa kuin vielä muutama viikko sitten. En tiedä, mikä vaikutus on tuolla kipulääkityksellä. Kädet oireilevat kuitenkin jonkun verran, mutta niidenkin kanssa pärjää. Vähitellen on lääkeannosta joutunut nostamaan, mutta vielä on nostovaraa lääkärin ohjeen enimmäisannokseen. Tämä tosin olikin tiedossa

Sukulaisuussuhteiden hoitoa

Koska sairauslomalla on aikaa ja samaan yhteyteen oli useampikin sukulainen Turussa, päätin lähteä isäni kanssa tervehtimään heitä. Reissussa tulikin sitten oltua yksi yö. Käveltyäkin tuli melkoisen paljon enemmän kuin edelliseen viiteen viikkoon. Olen melko yllättynyt, miten hyvin jalka kesti reissun rasitukset. Se oli kyllä sekä eilen että tänään melko turvoksissa, mutta vain hieman arka.

Tuo kipsi on aika hyvä mittari turvotukselle. Eilen ja tänään aamulla kipsi meni hyvin kiinni, mutta päivän mittaan jalka turposi sen verran, että kipsiin jäi reilun sentin rako. Onneksi on ortoosi, niin turvotukselle pääsee antamaan tilaa ja toisaalta saa kylmää heti turvotuksen päälle.

Sukulaisia oli mukava nähdä ja tuli käytyä ihan asiallistakin keskustelua reumaatikkosukulaiseni kanssa. Tähän saakka keskustelu hänen kanssaan on ollut lähinnä voivottelua ja kauhistelua siitä, miten surkeaa elämäni täytyy olla, kun olen melko nuorena sairastunut näin ikävään sairauteen.

Kävelemään opettelua

Tänään poistuivat viimeiset painorajoitteet tuon nilkan kanssa. Nyt pitää siis vain oppia taas luottamaan siihen ja opetella kävelemään. Kipsi on kuvioissa mukana vielä reilun viikon, mutta kipsin poistoa odotellessa kävellään kipsin kanssa ja kiusataan jalkaa painolla. Kuulemma astuminen on välttämätöntä paranemiselle, joten fysioterapeutin ohjeen mukaan varovasti kohti täyspainovarausta.

Kuvittelin, että täyspainovaraus olisi henkisesti vaikeaa, mutta astumiseen liittyvän henkisen taistelun kävin jo osapainovarauksen kanssa, joten painon lisääminen jalalle ei ollut kovin vaikeaa. Aika näyttää, miten jalka kipeytyy rasituksesta.

Reuman alku

Havahduin tosiasiaan, että en ole blogissani kertonut reumani alkuvaiheista juuri mitään. Alun alkaen tämän blogin piti olla pääasiassa liikuntablogi, mutta reuma hallitsee elämääni kuitenkin sen verran, että blogikin on muuttunut reumablogiksi.

Reumani alku oli todella nopea. Muistan, miten kävin laittamassa takkia narikkaan yliopistolla ja lähdin kävelemään kohti luentosalia. Aulassa päkiässä tuntui painetta. Kuin joku olisi painanut viivoittimella päkiään. En siinä kohti kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota, kunhan havahduin asiaan. Kipu kiusasi tyypillisesti niin, että liikkeelle lähtiessä muutama ensimmäinen askel oli hankala ja sitten kipu hävisi.

Reilun viikon jälkeen ajattelin käydä kysymässä yths:n terveydenhoitajalta, kauan jalka saa olla tällä tavalla kipeä, ennen kuin asiasta tarvitsee huolestua. Sain lääkäriajan samalle päivälle, koska niitä sattui olemaan vapaana. Lääkäri tutki jalan, pisti sinne useamman piikin kortisonia ja määräsi tulehduskipulääkekuurille ja verikokeisiin. En muista mainitsiko hän, että epäilee reumaa tai kihtiä, sukurasitteet ainakin kyseli.

Oireisto helpotti hetkeksi, mutta kävin kuitenkin kuulemassa verikokeiden tulokset. Silloin ei selvinnyt mitään selkeää, kihtiarvot olivat vähän koholla, samoin tulehdusarvot. Sain ohjeet kihtidietille ja tulehduskipulääkettä varastoon. Tuli kesä ja tauti loisti poissaolollaan. Ajattelin, että kyseessä oli kihtikohtaus, joka ei uusi.

Syksyn tullen päkiä kipeytyi uudelleen ja samoja aikoja ärtyivät myös ranteet. Alku ei ollut ollenkaan niin vauhdikas kuin ensimmäisellä kerralla, mutta oireet eivät noin vain hävinnetkään. Sen syksyn ravasin säännöllisesti lääkärillä valittamassa asiaa. Turvotusta ei löytänyt yksikään lääkäri, mutta muutamasta kortisonipiikistä oli merkittävästi apua. Jossain kohti syksyllä kävin myös yksityisellä reumalääkärillä, jonka mielestä oireistoni saattoi olla alkavaa nivelreumaa, mutta varmuutta ei ollut. Hän kuitenkin aloitti ensimmäisen reumalääkkeen varmuuden vuoksi.

Tilannetta seurailtiin taas perusterveydenhuollossa jonkin aikaa, mutta joulun lähestyessä lääkäri laittoi lähetettä reumapolille, koska hänen oli pakko nostaa kädet pystyyn taudin hoidon kanssa. Reumapolilla minut otti vastaan sama lääkäri kuin yksityiselläkin ja hän suhtautui tautiini melko ynseästi. Tutki jokusen aineenvaihduntasairauden ja ehdotti sen jälkeen tulehduskipulääkkeiden syömistä ja valittamisen lopettamista. En alistunut tähän, joten tällä erää pysyin vielä reumapolin hoidossa.

Reumalääkärini vaihtui tämän jälkeen ja uusi jatkoi tutkimuksia. Hän sulki nivelreuman melko varmasti pois diagnoosilistalta, mutta lähti selvittämään selkärankareuman mahdollisuutta. Tämän lisäksi aloitti toisen reumalääkkeen diagnostiseksi kokeeksi. Koe ei tuottanut selkeää tulosta, mutta lääke jäi repertuaariini.

Muuton myötä vaihdoin hoitavaa sairaalaa ja uudesta sairaalasta sain ensikäynnillä lausunnon, että tauti on tulehduksellista. Tämä lausunto oli minulle yllättävän tärkeä. Ensimmäisen kerran joku lääkäri uskoi, etten kuvittele oireitani, vaikka mitään konkreettista ei lääkärin sormiin tuntunutkaan.