Itsepäisyyden hinta

Viimeksi käydessäni reumalääkärin vastaanotolla pisteltävänä vastaan otto ei ollut erityisen lämmin. Päätin näyttää itselleni ja lääkärilleni, että kyllä minä ilmankin pärjään. Tässä itsepäisyyden vimmassa peruin seuraavan jo sovitun pistosajan. Tästä päätöksestä tuli palautetta lääkäriltäni, kun hän soitti lääkityksen aloituslupaa.

Siitä huolimatta päätin, että en halua olla tämän viikon Savon reissulla juuri pistetyllä selällä ja varasin häpeillen ajan vasta huomiseksi. Varatessani mietin, että varaan nyt, vaikka tuskin silloinkaan olen valmis nielemään ylpeyteni ja menemään lääkärille.

Miten väärässä sitä ihminen voikaan olla. Selkä olisi ollut jo viikko sitten hyvin vahvasti piikkiä vastaan ja viimeistään nyt viikonloppuna on käynyt selväksi, ettei selkä todellakaan ole kunnossa. Hammasta purren sain aamulla hoidettua aamutoimet, koska SI-nivelet olivat niin kipeät, että jo sängynlaidalta nouseminen vaati vartin suunnittelun ja rohkaistumisen.

Sitä ei aina usko, miten alas itsensä kanssa on valmis vaipumaan ja miten vaikea on myöntää, että on kipeä ja hakeutua hoitoon, vaikka se hoito onkin ihan ovella odottamassa. No ehkä tästäkin kipuepisodista opin jotain. Toivottavasti, koska viimeksi selkäni on ollut näin kipeä aika tarkkaan kaksi vuotta sitten.

Rautakanki jumppailee

Terveyskeskuksen fysioterapeutti laittoi minut allasjumppaan heti ensimmäisellä käynnilläni. Kyseinen jumppa alkoi torstaina. En ollut erityisen innostunut asiasta jo kuullessani, että kyseessä on aamujumppa, mutta päätin kuitenkin kokeilla. Ensimmäisen kerran jälkeen täytyy todeta, että olin oikeassa ajoituksen suhteen.

Viimeaikoina reuma on muutenkin riehunut niin aktiivisena, että aamulla liikkeelle lähtö on kaikkea muuta kuin helppoa. Sitten pitäisi lähteä lähes heti heräämisen jälkeen liikkumaan väkisin ja vielä lämpimään uima-altaaseen. Lähtökohtaisesti ei kuulosta hyvältä. Aika näyttää, millaisia ovat jatkokokemukset, mutta ensimmäisestä kerrasta jäi todella huono fiilis, eikä kyse ollut todellakaan jumpan huonoudesta.

Tänään kävin puolestani tekemässä kahden vuoden sopimuksen liikuntakeskuksen kanssa. Nyt minulla on mahdollisuus liikkua juuri niin paljon kuin tauti antaa periksi. Noin ylipäätään minulla on käytössäni laajempi kuntosalilaitevalikoima ja lisänä siihen iso liuta ohjattuja tunteja.

Aloitin uuden kuntoilu-urani liikkuvuutta lisäävällä jumpalla ja jouduin vastakkain tosiasioiden kanssa. Korpan liikkuvuus on melkoisen huono ja sen lisäksi monet joogaliikkeet jäivät tekemättä, koska nivelet eivät tuntuneet kestävän asentoja. Etenkin käsille treeni kävi huomattavasti pahemmin kuin osasin pelätä. Ei siis joogaa reuman tässä vaiheessa. Alkoi ärsyttää melkoisen pahasti mokoma tauti.

Kipulääkeunohdus

Unohdin toissa iltana ottaa kipulääkkeet ja yöllä heräilinkin tasaisin välein kääntämään kylkeä ja katsomaan kelloa. Vasta aamulla oivalsin, mistä moinen johtui. Olin melko varma, että parantamalla tapani, seuraavat yöt helpottuvat.

Viimeyö kertoi kuitenkin toisen tarinan. Selkä oli ainakin lähes yhtä hankala kuin edeltävänä yönä. Tietenkään tilannetta ei helpota tuo riittämätön peruslääkitys ja edellisestä kortisonipiikistä kulunut aika. Silti olen aika yllättynyt, miten paljon ja pitkään yksi unohtunut tulehduskipulääke vaikuttaa. En haluaisi olla näin riippuvainen tulehduskipulääkkeistä, mutta tällä hetkellä ne taitavat olla erittäin oleellinen osa toimintakykyni säilyttämistä.

Luuloterve vai -sairas?

Eilen oli taas ravitsemusterapeutin tapaaminen ja lähdin vastaanotolta hyvin sekavissa tunnelmissa. Toisaalta vastaanottokäynnillä sai puhua hyödyllisistä asioista ja ehkä hedelmällinen keskustelu synnytti korvien välissä jotain. Jo ihan sen takia kannatti lähteä.

Toisaalta aihetta käsitellessä käsiteltiin myös asennetta ja ainakin osa sanoista satutti melko pahasti. Sinällään olen sitä mieltä, että asenteella voi muuttaa paljon ja se helpottaa monesta asiasta selviämistä. Kuitenkaan tämän vuoden sairaushistorialla en kamalasti kaipaa korostusta siitä, miten erilaisella asenteella asiat hoituvat helpommin.

Etenkin kun totesin, etten enää edes uskalla toivoa biologisen lääkityksen aloittamista, sain kuulla, suhtautuvani asiaan täysin väärin. Kuitenkin se toivominen ja sitä seuraavat pettymykset ovat henkisesti paljon raskaampia kuin jatkuva matalalento. Jos joka kerta sitä putoaa korkeammalta jalustalta ja syvemmälle suohon, niin miksi ehdoin tahdoin lähteä satuttamaan itseään turhalla toivolla?

Vastaanotolta kävellessäni mietin, että jälleen, että kuvittelenko kaikki oireet ja tekeydynkö vaan sairaaksi. Oli todella vaikea pakottaa itsensä reumapolin sihteeriltä varaamaan pistosaikaa, koska koin, että ongelmani ovat ainakin osin korvien välissä. Tämä tunne sai aikaan otsikon kysymyksen luulosairaudesta.

Nukuttuani yön yli totesin, että ravitsemusterapeutin sanoissa oli kuitenkin totuuden siemen. Päätin kokeilla, mihin saakka pelkkä asenne riittää. Niinpä aloitin aamun aamuhölkällä ja sen jälkeen rauhoituin kahvikupin ääressä aamiaiselle. Pitkäksi venyneen aamiaisen jälkeen lähdin käymään salilla ja kiusasinkin jalkoja oikein huolella. Ainakin tässä kohtaa asenne ratkaisi.

Illalla lähdin vielä ohjattuun vesijuoksuun, jossa otin treenin erityisesti käsille. Hieman altaassa tuntui selässä kipua, mutta se helpotti, joten päätin vain kuvitelleeni sen. Kotiin lähtiessäni vesijuoksuohjaaja huikkasi perääni, että ei kai vaan selkä ole kipeä. Ihmettelin, mitä hän horisee, mutta kuulemma kävelyni näytti siltä. Kielsin itselleni tyypillisesti moisen, mutta ohjaaja tuli hieman painamaan juuri SI-nivelen kohdalta. Meinasi lähteä jalat alta. Eli ilmiselvästi tämän päivän olen kuvitellut olevani luuloterve.

Jostain syystä on aina yhtä vaikeaa antaa itselleen periksi ja antaa lupa sairastaa. Kuvittelin, että tämän vuoden aikana olisi ollut riittävästi aikaa hyväksyä sairastaminen, mutta hyväksyminen lienee aika pinnallista, koska yhden ihmisen kommentit saavat minut epäilemään sairauttani ja oikeuttani sairastaa.

Pettymyksestä eteenpäin

Syyskuun lopussa poskiontelosta löytyi kysta ja aloitinkin viikon korvalääkärin vastaanotolla. Erikoistuva lääkäri tutki päätäni monelta eri kantilta ja lopulta tähysti nenääni. Kaikkien tutkimusten jälkeen hän kävi kysymässä neuvoa kokeneemmalta kolleegalta, joka tulikin sitten tapaamaan minua.

Tämä ylilääkäri sitten kertoi suoraan mielipiteensä, jonka mukaan en ole koskaan sairastanut yhtään poskiontelotulehdusta eikä minun poskionteloissani ole mitään vikaa. Sen lisäksi antibiootit eivät edes auta poskiontelovaivoihin, joten niiden määrääminen on ollut aivan turhaa. Varmasti totta ainakin osittain, eikä minusta ole asiasta väittelemään erikoislääkärin kanssa.

Hän kuitenkin mielestäni hyppäsi kuitenkin melko kauas omalta alueeltaan ja otti erittäin vahvasti kantaa reumalääkitykseeni. Hänen mukaansa reumalääkäri ei tiedä korvataudeista juuri mitään, eikä hänkään reumataudeista, mutta silti hänellä tuntui olevan oikeus opastaa reumalääkäriä uusimpien reumalääkkeiden käytössä.

Jatkoin päivääni käymällä pyytämässä soittoaikaa reumahoitajalle. Keskussairaalan uuden puhelinjärjestelmän myötä on helpompaa käydä naamakkain pyytämässä asiaa sihteeriltä kuin yrittää tavoittaa ihmistä puhelimella. Melko pian hoitaja soittikin ja kuultuaan korvapolin terveiset epäili, ettei reumalääkäri tule antamaan lääkkeille aloituslupaa.

Olimme yhtä mieltä siitä, että minä olen hankalassa välissä. Lääkäri, joka voisi tehdä ongelmalle jotain, ei ole halukas tekemään mitään ja ilman hänen tekemisiään en pääse käsiksi reumalääkkeisiin. Sitten minä yritän luovia tässä välissä ja toimin rikkinäisenä puhelimena kahden asiantuntijan välissä. Eikö olisi kaikille parempi, jos nämä asiantuntijat keskustelisivat keskenään ja pääsisivät yhteisymmärrykseen, jonka kertoisivat potilaalle.

Onneksi totuus on tarua ihmeellisempään ja reumalääkärin soittaessa minulle hän kuunteli asiani ja totesi, että aloitetaan kuitenkin toinen tauotetuista lääkkeistä pienellä annoksella ja katsotaan toisen lääkkeen tilannetta katsotaan sitten tarkempien poskiontelotutkimusten jälkeen. Vihdoinkin pääsee kuitenkin tekemään jotain konkreettista tämän reuman eteen.

Hyvän päivän kruunasi illalla kelan sähköisestä asiointipalvelusta löytynyt tieto, että minun kuntoutushakemukseni on hyväksytty. Tosin lääkäri suositti sopeutumisvalmennusta ja minä toivoin reumakurssia ja kela päätti lähettää minut yksilölliseen kuntoutukseen. En kuitenkaan valita. Odotan mielenkiinnolla, millaisen kirjeen posti tässä lähipäivinä tuo. Selvinnee monet nyt päässä pyörivät kysymykset.