"Pakkohan sut on lääkitä"

Reumalääkäri soitteli sovitusti maanantaina, kun olin ajamassa päivystyksestä kotiin. Ensisijaisesti soittoaika oli kipulääkityksen tehostamista varten, mutta totta kai otin puheeksi myös päivän päivystyskäynnin, koska reumalääkärihän viime kädessä tekee päätöksen tiputuksesta.

Kivun hoidon suhteen lääkäri nosti kädet pystyyn ja totesi pyytävänsä apua kipupolilta. Odotusajaksi nostettiin masennuslääkkeen annosta hieman, että kivut pysyvät edes jotenkin hallinnassa. Sinällään vaihtoehtoja vielä on, mutta reumalääkärini ei osannut ottaa kantaa, mikä olisi tässä tilanteessa viisain seuraavaksi kokeiluksi. Mieluusti pitäisi valita mahdollisimman tehokas ja maksaystävällinen lääke.

Akuutimpana ongelmana tosiaan oli kuumeilu ja tulehdusarvojen nousu. Suoraan ei osannut lääkäri sanoa maanantaina, miten käy keskiviikon tiputuksen, mutta halusi minut labran kautta hänen vastaanotolleen ennen tiputusta.

Kun kävelin vastaanotolle sisälle, hän lausui otsikon sanat jo ennen, kun ennätin istua paikoilleni. Siinä hänen kartoittaessaan tilannettani hänelle kävi entistä selvemmäksi, että oikeasti reumani riehuu huolella. Ennen kun alkoi pistellä pahimpia paikkoja totesi otsikoin sanoin, että pakko minut on lääkitä tai hänet voidaan haastaa kidutuksesta oikeuteen.

Yllätys

Jotta elämästä ei puuttuisi yllätyksiä, nousi minulle perjantai-iltana kunnon kuume. Ehdin jo miettiä kaiken mahdollisen influenssasta hyppykuppaan ennen panadolin ja ketorinin vaikutusta. Kuume tuli niiden vaikutuksesta alas ihan hetkessä. Hikoilun määrän voi jokainen kuvitella, kun vartissa putoaa kehon lämpö 2,5 astetta. 

Toki olo oli edelleen hieman heikko nukkumaan käydessä, mutta lauantaiaamuna herätessä olo oli täysin normaali. Ei mitään viitettä kuumeesta tai muutenkaan erityisen kipeä olo. Totesin selvinneeni säikähdyksellä. 

Lauantai-iltana kuume taas nousi ja päätin tällä erää kokeilla, etten ota kuumetta alentavia lääkkeitä. Lopputuloksena menin nukkumaan kuumeisena ja kaikkien kuumeoireiden kanssa. Lihakset olivat niin kipeät, ettei meinannut kärsiä laittaa peittoa päälle. Vaivuin kuitenkin johonkin horrokseen, josta heräsin aamuyöllä. Möngin pöntölle istumaan ja siinä istuessa kuume tuli alas vastaavalla tavalla romahduksena kuin edellisenä iltana.

Sunnuntaiaamuna olo oli jälleen täysin terve, mutta illalla alkoi kuume taas nousta. Tällä erää otin kipulääkettä jo kuumeen noustessa, joten en joutunut kokemaan kuumeen romahtamista ja sain jopa nukuttua hyvin.

Eipä siinä sitten jäänyt vaihtoehtoa kuin soittaa maanantaina terveyskeskukseen, että mitä tehdään. Takaraivossa häämötti vielä keskiviikona edessä oleva tiputus, jota en olisi halunnut perua. Ei osannut hoitajakaan sanoa, mistä moinen voisi johtua, mutta käski kuitenkin tulemaan vastaanotolle, että hän voi arvioida tilanteen ja mitata crp:n.

Tutkittuaan minut hän totesi, ettei hän näe tässä mitään huolestuttavaa, mutta otti kuitenkin pika-crp:n varmuuden vuoksi. Melkoinen yllätys tulikin, kun hoitaja tuli takaisin ja kertoi, että crp oli toista sataa. Eipä siinä sitten ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä päivystykseen lääkärin ihmeteltäväksi.

Ilmoittautuessani päivystyksessä hoitajat ihmettelivät, miten olin ylipäätään tolpillani tuollaisella crp:llä. Pääsin kuitenkin odottelemaan lääkäriä ja lääkäri ottikin minut melko pian vastaan ja tutki huolellisesti. Mitään selkeää syytä hän ei löytänyt tulehdusarvojen nousulle, joten jatkoi tutkimuksia labroilla ja röntgenillä. Mitään syytä ei niistäkään löytynyt, joten päätettiin jatkaa seurantalinjalla.

Lääketauon loppu

Sain ohjeeksi tarkastaa maksa-arvot kaksi viikkoa edellisistä laboista. Kaksi viikkoa osui samalle päivälle kun kuntoutustutkimuksen aloitus keskussairaalassa. Niinpä kävin sitten hoitaja- ja lääkärikäyntien välissä labrassa otattamassa maksa-arvot.

Sovittujen käyntien jälkeen kävin pyytämässä reumapolilta soittoaikaa reumahoitajalle. Sihteeri oli erittäin vahvasti sitä mieltä, että labratulokset pitää ehdottomasti soittaa terveyskeskuksesta ja jos niissä on häikkää, niin terveyskeskus sitten konsultoi reumapolia. Yritin kovasti selittää, että nyt ollaan tilanteessa, että olivat ne arvot mitä tahansa, reumalääkäri tekee päätökset lääkityksen jatkosta ja reumahoitaja on se kontakti, jota kautta saa yhteyden reumalääkäriin.

Sain kuitenkin soittoajan reumahoitajalle ja hän soittikin iltapäivällä. Maksa-arvot olivat tulleet alas ja sain luvan aloitella reumalääkkeitäkin pienellä annoksella. Hänellä oli jotain ongelmia tietokoneiden kanssa ja sovittiin, että hän soittaa seuraavana päivänä ja sovitaan seuraava tiputusaika.

Sujuvasti unohdin kipulääkeasian ensimmäisellä puhelulla. Onneksi muistin sen toisella kertaa ja sain lääkärille soittoajan maanantaiksi. Samalla sovittiin tiputus ensi viikolle. Todettiin, että tässä ei ole aikaa kuin viikko, joten edes minä en ennätä keksiä uutta tiputusestettä. Samalla sovittiin, ettei sovita seuraavaa tiputusta, vaan kuulostellaan oloa lähempänä sitä tiputusta.

Kiristystä kivun hoidosta

Reumalääketauko alkaa purra tosissaan. Samalla on pudotettu tuota masennuslääkettä, joka on toiminut myös kipukynnyslääkkeenä. Tämän kyllä huomaa olossa. Ensimmäisiä kertoja olen niin kipeä, että ulkopuolisetkin näkevät sen, tutuista puhumattakaan.

Sovittuja asioitahan ei peruta, joten kunnosta huolimatta menin mielenterveyshoitajan pakeille sovitulle käynnille. Hoitaja näki koko kurjuuden ja kuunneltuaan minua vastaanoton ajan, hän laittoi minut kovan paikan eteen ja ilmoitti, että kipua on nyt pakko hoitaa ja hän ei suostu katselemaan sitä, ettei asialle tehdä mitään. Minun vastusteluni ei mennyt läpi ja hyvä niin.

Hän antoi minulle kolme vaihtoehtoa kipulääkityksen tehostamisen suhteen. Joko hoidan asian itse vapaaehtoisesti, hän lähettää minut sairaalaan ja kipulääkitys hoidetaan kuntoon sitä kautta tai minut lähetetään hoitoon vastoin tahtoani. Yllättäen valitsin näistä ensimmäisen vaihtoehdon ja sovimme, että hän soittaa loppuviikosta tarkistaakseen, että olen tehnyt asialle jotain.

Eipä siinä ollut sitten vaihtoehtoa kuin ottaa asia puheeksi reumapolin kanssa. Ajatuskin pakkohoitoon joutumisesta näin pienestä asiasta tuntui aivan järjettömältä. Onneksi siis on kallonkutistaja joka osaa vedellä oikeista naruista.

Paluu blogin alkulähteille

Kun kesäkuussa 2011 aloitin blogin kirjoittamisen takana oli kipuilukausi, josta lopulta lähdin nousemaan ihan hammasta puremalla ja päättämällä, että en anna periksi. Opettelin sillon tekemään useita asioita itseäni säästävästi. Esimerkiksi jaoin aamulääkkeet jo illalla pahvimukiin, ettei tarvitse aamulla tenuta lääkepurkkien kanssa. Myös kipulääkkeitä minulla oli muutama irrallaan.

Talvella ja keväällä 2011 olikin viimeinen kerta, kun olen tauottanut Trexanin ilman Salazopyrin lääkitystä. Silloin lääkkeet olivat tauolla kaikkineen parisen kuukautta, koska selviteltiin mystisiä hengenahdistuksia ja yksi epäilty aiheuttaja oli Trexan.

Silloin kuitenkin kipuilu oli uutta ja ihmeellistä. Jotenkin sitä jaksoi kipuilla paljon enemmän kuin nykyään. Myös mieliala oli paljon parempi ja usko tulevaisuuteen aika eri kuin tällä hetkellä. Toisaalta silloin tiesi, että kunhan saa luvan aloittaa Trexan lääkityksen, olo helpottaa.

Nyt ollaan siinä mielessä samassa tilanteessa kuin tuolloin eli Trexanin tauottamisen lisäksi Salazopyrinin annosta on pienennetty merkittävästi. On tilanteessa toki erojakin. Tässä neljässä vuodessa reuma on päässyt kehittymään räväkämmäksi taudiksi. Lisäksi reumalääkärini on muutamaankin otteeseen epäillyt, että vahvempi reumalääkitys lisää myös reuman kykyä riehua ilman riittävää lääkitystä.

Olen nyt ollut vajaan viikon ilman riittävää reumalääkitystä ja aamut alkavat olla hyvin samankaltaisia kuin silloin. Esimerkiksi tänään en saanut otettua kipulääkettä aamulla, koska en yksinkertaisesti saanut sitä ulos pakkauksesta. Tähän ongelmaan en ole tässä välissä törmännyt kertaakaan, vaikka lääketaukoja on ollut riittävästi.

Tulipa siis todistettua, että Salazopyrin ei ole lääkityksessäni turha lääke. Tähän saakka sen tehosta ei ole ollut varsinaista näyttöä. Lääke aloitettiin melko rauhallisessa vaiheessa, enkä aloituksen yhteydessä huomannut juuri mitään eroa. Sen annosta ei ole koskaan vähennetty vaan aina muutokset ovat olleet annosnostoja. Jossain kohti jollain lääketauolla totesin, että reuma ei aktivoidu yhtä nopeasti kuin ennen.

Toivon kovasti, että jatkokin tästä on vuoden 2011 kaltainen - silloin oikeasti opettelin juoksemaan ja nautin muutenkin monesta yksinkertaisesta asiasta elämässä. Silloin jo totesin lääkärille, että pakko tästä on joskus lähteä nousemaan ja niin tapahtuikin. Toivottavasti niin käy nytkin.