Sukulaisuussuhteiden hoitoa

Koska sairauslomalla on aikaa ja samaan yhteyteen oli useampikin sukulainen Turussa, päätin lähteä isäni kanssa tervehtimään heitä. Reissussa tulikin sitten oltua yksi yö. Käveltyäkin tuli melkoisen paljon enemmän kuin edelliseen viiteen viikkoon. Olen melko yllättynyt, miten hyvin jalka kesti reissun rasitukset. Se oli kyllä sekä eilen että tänään melko turvoksissa, mutta vain hieman arka.

Tuo kipsi on aika hyvä mittari turvotukselle. Eilen ja tänään aamulla kipsi meni hyvin kiinni, mutta päivän mittaan jalka turposi sen verran, että kipsiin jäi reilun sentin rako. Onneksi on ortoosi, niin turvotukselle pääsee antamaan tilaa ja toisaalta saa kylmää heti turvotuksen päälle.

Sukulaisia oli mukava nähdä ja tuli käytyä ihan asiallistakin keskustelua reumaatikkosukulaiseni kanssa. Tähän saakka keskustelu hänen kanssaan on ollut lähinnä voivottelua ja kauhistelua siitä, miten surkeaa elämäni täytyy olla, kun olen melko nuorena sairastunut näin ikävään sairauteen.

Kävelemään opettelua

Tänään poistuivat viimeiset painorajoitteet tuon nilkan kanssa. Nyt pitää siis vain oppia taas luottamaan siihen ja opetella kävelemään. Kipsi on kuvioissa mukana vielä reilun viikon, mutta kipsin poistoa odotellessa kävellään kipsin kanssa ja kiusataan jalkaa painolla. Kuulemma astuminen on välttämätöntä paranemiselle, joten fysioterapeutin ohjeen mukaan varovasti kohti täyspainovarausta.

Kuvittelin, että täyspainovaraus olisi henkisesti vaikeaa, mutta astumiseen liittyvän henkisen taistelun kävin jo osapainovarauksen kanssa, joten painon lisääminen jalalle ei ollut kovin vaikeaa. Aika näyttää, miten jalka kipeytyy rasituksesta.

Reuman alku

Havahduin tosiasiaan, että en ole blogissani kertonut reumani alkuvaiheista juuri mitään. Alun alkaen tämän blogin piti olla pääasiassa liikuntablogi, mutta reuma hallitsee elämääni kuitenkin sen verran, että blogikin on muuttunut reumablogiksi.

Reumani alku oli todella nopea. Muistan, miten kävin laittamassa takkia narikkaan yliopistolla ja lähdin kävelemään kohti luentosalia. Aulassa päkiässä tuntui painetta. Kuin joku olisi painanut viivoittimella päkiään. En siinä kohti kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota, kunhan havahduin asiaan. Kipu kiusasi tyypillisesti niin, että liikkeelle lähtiessä muutama ensimmäinen askel oli hankala ja sitten kipu hävisi.

Reilun viikon jälkeen ajattelin käydä kysymässä yths:n terveydenhoitajalta, kauan jalka saa olla tällä tavalla kipeä, ennen kuin asiasta tarvitsee huolestua. Sain lääkäriajan samalle päivälle, koska niitä sattui olemaan vapaana. Lääkäri tutki jalan, pisti sinne useamman piikin kortisonia ja määräsi tulehduskipulääkekuurille ja verikokeisiin. En muista mainitsiko hän, että epäilee reumaa tai kihtiä, sukurasitteet ainakin kyseli.

Oireisto helpotti hetkeksi, mutta kävin kuitenkin kuulemassa verikokeiden tulokset. Silloin ei selvinnyt mitään selkeää, kihtiarvot olivat vähän koholla, samoin tulehdusarvot. Sain ohjeet kihtidietille ja tulehduskipulääkettä varastoon. Tuli kesä ja tauti loisti poissaolollaan. Ajattelin, että kyseessä oli kihtikohtaus, joka ei uusi.

Syksyn tullen päkiä kipeytyi uudelleen ja samoja aikoja ärtyivät myös ranteet. Alku ei ollut ollenkaan niin vauhdikas kuin ensimmäisellä kerralla, mutta oireet eivät noin vain hävinnetkään. Sen syksyn ravasin säännöllisesti lääkärillä valittamassa asiaa. Turvotusta ei löytänyt yksikään lääkäri, mutta muutamasta kortisonipiikistä oli merkittävästi apua. Jossain kohti syksyllä kävin myös yksityisellä reumalääkärillä, jonka mielestä oireistoni saattoi olla alkavaa nivelreumaa, mutta varmuutta ei ollut. Hän kuitenkin aloitti ensimmäisen reumalääkkeen varmuuden vuoksi.

Tilannetta seurailtiin taas perusterveydenhuollossa jonkin aikaa, mutta joulun lähestyessä lääkäri laittoi lähetettä reumapolille, koska hänen oli pakko nostaa kädet pystyyn taudin hoidon kanssa. Reumapolilla minut otti vastaan sama lääkäri kuin yksityiselläkin ja hän suhtautui tautiini melko ynseästi. Tutki jokusen aineenvaihduntasairauden ja ehdotti sen jälkeen tulehduskipulääkkeiden syömistä ja valittamisen lopettamista. En alistunut tähän, joten tällä erää pysyin vielä reumapolin hoidossa.

Reumalääkärini vaihtui tämän jälkeen ja uusi jatkoi tutkimuksia. Hän sulki nivelreuman melko varmasti pois diagnoosilistalta, mutta lähti selvittämään selkärankareuman mahdollisuutta. Tämän lisäksi aloitti toisen reumalääkkeen diagnostiseksi kokeeksi. Koe ei tuottanut selkeää tulosta, mutta lääke jäi repertuaariini.

Muuton myötä vaihdoin hoitavaa sairaalaa ja uudesta sairaalasta sain ensikäynnillä lausunnon, että tauti on tulehduksellista. Tämä lausunto oli minulle yllättävän tärkeä. Ensimmäisen kerran joku lääkäri uskoi, etten kuvittele oireitani, vaikka mitään konkreettista ei lääkärin sormiin tuntunutkaan.

Vapauden tunteita

Sain kipsin vaihdossa ja hakasten poistossa jalkaani ortoosin, jonka saa pois halutessaan. Käytännössä sen poistaminen vaatii kuitenkin sen verran akropatiaa ja kehon hallintaa, että toistaiseksi en ole saanut tai uskaltanut ottaa sitä itse pois.

Alkuun nilkka oli niin herkkä kaikelle liikkeelle, että vaati jo kaiken keskittymisen saada se lähes kivuttomasti kipsistä pois tai kipsiin, eikä millään kyennyt samalla avaamaan kipsiä. Tarvitsin siis aina apua, jos halusin jalan pois kipsistä esimerkiksi suihkun ajaksi.

Jo jokusen päivän on päässäni hautunut idea, että voisin saada ortoosin itsekin pois ja tänään päätin kokeilla sitä valvovan silmän alla. Onnistuin! Eli käytännössä pääsen halutessani suihkuun vaikka keskellä yötä ja muutenkin pääsen jumppailemaan tuota nilkkaa oman aikatauluni mukaan enkä silloin, kun joku on minua auttamassa.

Tänään kokeilin myös jalan rasittamista ja kävin juoksuttamassa koiraani kaverin pennun kanssa. Vaikka pääasiassa istuin ja siirryin muutaman kerran paikasta toiseen, kotiin päästyäni jalka oli turvoksissa ja jopa hieman kipeä. Onneksi tilanne helpotti kun nosti jalan ylös. Kuitenkin tämänkin päivän reissu loi uskoa siihen, että jalka joskus paranee ja sillä pääsee kävelemään.

Varausharjoittelua

Olen äärettömän yllättynyt, miten vaikeaa on laittaa painoa tuolle jalalle. Kun on lähes kuukauden välttänyt sille astumista, on henkisesti todella hankalaa astua sille. Varaus ei satu lainkaan, mutta silti sitä jalkaa varoo jatkuvasti ja pitää oikein aktiivisesti joka askeleella astua, ettei se kulje vapaamatkustajana mukana. Toivottavasti astuminen ajan myötä helpottuu.

Muutenkin kävelemään opettelu tulee olemaan vielä melkoinen projekti. En tiedä kauan menee, että jalalle osaa astua normaalisti asiaa ajattelematta. Toisaalta nyt kuitenkin alkaa vähitellen löytymään uskoa, että jalka tervehtyy. Pitkä tie on varmasti vielä edessä, mutta eteenpäin mennään.

Tänään olen selvitellyt myös tuon uuden kipulääkkeen kuvioita. Liian helposti sekään ei näytä menevän, mutta toivottavasti se selviää ajan kanssa. Lääkäri oli kirjoittanut tekstiin yhtä, sairaanhoitajan sanojen mukaan tehnyt toista ja minun reseptini näyttävät kolmatta. Pitänee huomenna soitella perään, että miten tämä kuvio lopulta menee.